Valtio ei ole yritys

Posted by: Thomas Taussi 12 years, 5 months ago

(0 comments)

Bisnesmaailmasta ollaan omaksuttu julkisen sektorin hallintoon tulosvastuullisuuteen sekä kilpailuttamiseen liittyviä oppeja. Monet näkevät valtion sopeutumisen markkinatalousmaailmaan ongelmalliseksi. Saattaisi jopa luulla, että kaikkein pisimmälle vietyä "uusliberalismia" olisi valtion johtaminen liiketalouden periaatteiden mukaisesti - siis yksityisyrityksenä. Toki kokonaista valtiota on mahdollista johtaa yrityksenä, mutta sillä ei kuitenkaan ole enää mitään tekemistä markkinatalouden kanssa.

Valtion ja yrityksen johtamistapojen vertailu aloitetaan määrittelemällä valtiolle sekä yksityisyrityksille ominaiset piirteet.

Länsimainen valtiokäsitys on periytynyt ajatuksesta, että hallinto on ihmistä varten. Ihmisyhteisön kehittyminen sivilisaatioksi vaatii yhteiset säännöt sekä niitä suojaavat instituutiot. Toisin sanoen valtiorakenteet lakia ja maanpuolustusta myöten palvelevat ensisijaisesti ihmistä turvaten hänen koskemattomuutensa sekä vapautensa. Perinteisen yrityksen tarkoitus on puolestaan tuottaa rahallista voittoa omistajilleen. Useimmiten yritykset ovat erikoistuneet tuottamaan joitain tiettyjä palveluja tai tuotteita. Vapaassa markkinataloudessa yrittämisen vapaus johtaa siihen, että kapeallekin alalle erikoistuneet yritykset kilpailevat keskenään voittojen maksimoimiseksi. Tästä seuraa, että yrityksillä on paine asettaa itselleen tavoitteita ja kehittyä.

Normaalisti valtio käsittää suurehkon maantieteellisen alueen, jolle on syntynyt ihmisen toiminnasta omaleimainen kulttuuri ja jopa aivan oma kielikin. Vaikka joidenkin kielten tai perinteiden asema on periaatteessa mahdollista turvata valtiollisesti, edellä mainitut ihmisen elämää määrittävät tekijät eivät ole laskettavissa valtion ansioiksi. Jos ihminen haluaisi irtisanoutua valtiosta, tai jos yritysmäisesti valtio haluaisi irtisanoa ihmisyksilön, ihmisen tulisi käytännössä muuttaa pois valtion alueelta ja repiä myös kulttuuriset ja sosiaaliset juurensakin irti. Ihminen ei voi valita, minkä maan kansalaiseksi hän syntyy, eikä hän voi käytännössä vaikuttaa siihen, millaisessa kulttuurissa hän varttuu. Tämä jälkeen valtion vaihtaminen enemmän omia arvoja vastaavan valtiojärjestyksen löytämiseksi on toki mahdollista, mutta ei yhtä helppoa kuin takin vaihtaminen.

Yksityisyritystä johdetaan useimmiten strategisesti, eli suunnitelmallisesti ylhäältä alas voimavarat valjastaen. Kaiken kaksisuuntaisenkin tiedonhankinnan, materiaalien ja työvoiman tarkoitus on ennen kaikkea palvella yhteiseksi määriteltyä tavoitetta. Yksilölliset päämäärät ovat toisarvoisia ja jopa tuomittavan haitallisia, mikäli ne ovat ristiriidassa toiminnan tavoitteiden kanssa. Jos tätä logiikkaa sovelletaan valtion johtamiseen, se muuttuu viisivuotissuunnitelmiksi ja kolhooseiksi sekä suunnitelmataloudeksi ja isovelivaltioksi. Mitä tulee tässä vaiheessa yksilönvapauksiin, yrityksen ja valtion ero on se, että yritys palkkaa työntekijöitä vapaaehtoisiin sopimuksiin perustuen. Valtiolla on kansalaisia, joita on käytännössä sopimatonta irtisanoa tai valikoida mielivaltaisesti.

Tarkimmat lukijat saattavat miettiä mahdollisuutta johtaa valtiota perinteisen osakeyhtiön sijaan osuuskuntamuotoisesti. Osuuskunnan omistusrakenne on hajanaisempi ja yhteisöllisempi. Osuuskunnat eivät kuitenkaan ole edes pienoisvaltion kaltaisia kommuuneja, vaan yrityksiä, jotka tuottavat tiettyjä tuotteita sekä tarjoavat osakkaailleen laadullisia etuja. Osuuskuntatoimintaan pätee kuitenkin sama logiikka kuin osakeyhtiöönkin. Ketään ei liiketaloudessa taloudessa pakoteta ostamaan, myymään tai menemään töihin. Työntekijät ovat siis töissä periaatteessa vapaavalintaisen sopimuksen puitteissa. He tekevät työtä, koska he syystä tai toisesta haluavat vaihtaa osaamistaan ja aikaansa sovittuun palkkaan, työkokemuksiin sekä muihin etuihin. Heillä on oikeus sanoutua irti toiminnasta, kun taas kansalainen joutuu ottamaan yhteiskuntasopimuksen annettuna tai vaihtamaan maata. Suunnitelmataloudessa valtio omistaa ihmiset ja pääoman - vapaan liiketalouden maailmassa ihminen omistaa itsensä ja omaisuutensa.

Toinen merkittävä ero valtion ja yrityksen logiikassa koskee enemmän rahoitusta ja riskinottoa.

Siinä, missä yksityisyritys toimii markkinoilla vaihtaen tuotoksiaan rahaan, valtio tuottaa palveluja, joiden taloudellista arvoa on vaikea mitata ilman anarkokapitalistista tilaa, jossa valtion sijaan erilaiset palvelut olisi mahdollista tilata yksityisesti tai järjestää sosiaalisina yhteisöinä ja talkoina. Valtioton tila onkin toinen mielenkiintoinen aihe, joka ei mahdu tähän artikkeliin. Liiketaloudellinen voitto on yksinkertaisuudessaan liikevaihto, josta on vähennetty erilaiset menot. Perinteinen valtiomalli ei tavoittele organisaationa liiketaloudellista tulosta. Toisin sanoen valtion toiminta ei luonteeltaan tuota lisäarvoa.

Valtiolla ei ole varsinaista liikevaihtoa. Lähin liikevaihtoa vastaava mittari valtiolla on kansantalouden kokonaistuotanto. Valtiolla on yrityksen lailla menoja, jotka täytyy kattaa. Tämä tapahtuu ensisijaisesti tuottajia verottamalla, siis kahmimalla leijonanosa kokonaistuotannosta. Toisin kuin yritys, valtio ei joudu erikseen ansaitsemaan verotulojaan tai edes suhteuttamaan niitä kokonaistuotantoon. Nykyaikaisten rajoittamattomien demokratioiden tapana on määritellä poliittisen kompromissin tuloksena valtion tehtävät, eli menot ennen tuloja.

Kuten jo edellä todettiin, valtio ei varsinaisesti osallistu markkinoille muuten kuin kilpailuttavana tilaajana sekä vähimmäispalvelujen tuottajana - ei strategisesti johdettuna yksikkönä. Tällöin valtio ei voi tuottaa riskien vastineeksi voittoa ja jakaa osinkoja. Muuten valtio olisi autoritaarinen suunnitelmatalous, jossa yksilö on vain pelinappula. Helposti saattaisi päätyä johtopäätökseen, että myös valtio tekee liiketaloudelliseen voittoon verrattavaa tulosta budjettiylijäämän muodossa. Budjettiylijäämä tarkoittaa kuitenkin tilannetta, jossa valtio onnistuu vain kattamaan menonsa omavaraisesti kohtuullisen talouspolitiikkansa ansiosta. Valtion budjetti ei ole verrattavissa yrityksen tulosrahoitukseen, koska valtio itsessään ei ole tuottanut voiton kaltaista lisäarvoa.

Yrityksen ensisijaisena tavoitteena on tuottaa voittoa osakkailleen. Tämä ilmenee markkinoilla kilpailuna siitä, kuinka hyvin omat resurssit ja kyvykkyydet on yhdistetty asiakkaan palvelemiseksi. Markkinoita on mahdotonta ennustaa. Yrityksessä omistajat ottavatkin riskejä, joiden tarkoitus on poikia voittoa. Tärkeä länsimainen periaate on se, ettei ketään pakoteta ottamaan riskiä ja kantamaan vastuuta toisten valinnoista. Sopii kysyä, ketkä konkreettisesti omistavat valtion, ja millä perusteella. Länsimainen demokratia perustuu tasa-arvoajattelulle. Pätevä tulkinta olisi, että jokainen kansalainen omistaisi valtiosta yhtä suuren osan. Koska valtio ei varsinaisesti tuota lisäarvoa, ei se myöskään voi jakaa omistajilleen osinkoja. Valtioon ei myöskään voi sijoittaa. Suomi Oy:tä ei ole olemassakaan. Valtion kansalainen ei voi käytännössä irtisanoutua poliittisista päätöksistä, joita hän ei itse olisi suostunut tekemään. Miten onnistuisikaan oman kansalaisuuden jälkimarkkinoiminen?

Yritysmaailmassa ihminen voi säilyttää samalla maantieteellisellä alueella kotinsa ja läheisensä, vaikka hän irtisanoutuisikin yrityksestä, jonka toimintaan hän ei ole tyytyväinen. Yritykset perustavat toimintansa vapaaehtoisiin sopimuksiin tuotannontekijöiden ostamisesta lopputuotteiden kauppaamiseen asti. Yritysten työntekijät eivät ole suoraan tulosvastuussa omaisuudellaan, kuten omistajat. Täten pienempi riski tarkoittaa käytännössä pienempää palkkaa. Valtion kansalaiset eivät ole jaettavissa samalla tavalla, sillä kaikki kantavat lähtökohtaisesti vastuun niistäkin riskeistä, jotka joku valtaa pitävä on ottanut.

Yksityisyritykset pyrkivät tasapainoilemaan vakavaraisuuden ja mahdollisimman pienten pääomakustannusten välillä. Koska oma pääoma, toimintaan sijoitettu raha on usein kalliimpaa kuin vieras pääoma, eli laina, vakavaraisten yritysten kannattaa vähäisempien pääomakustannusten nimissä ottaa velkaa. Tämä parantaa yrityksen omistajien pääoman tuottoa lisäten toisaalta myös konkurssiriskiä.

Valtio ottaa yhtä lailla velkaa, mutta sen tarkoituksena ei ole kerryttää lisäarvoa tai markkinoida itseään taloudellisena sijoituskohteena. Valtion velkaantuminen on merkki siitä, että julkisen sektorin menot ylittävät verotulot. Vastuun kantavat veronmaksajat, jotka eivät saa korkeammille veroilleen ja periytyville valtionveloille rahassa mitattavaa vastinetta. Julkinen sektori toki tuottaa palveluita ja turvan yritystoiminnalle sekä yksityishenkilöille, mutta niiden monimutkaista utiliteettia on vaikea mitata.

Lisäksi valtion rooli on vakiintunut sellaiseksi, ettei sitä käytännössä päästetä konkurssiin. Lähihistoriassakin on lukuisia esimerkkejä, kuinka pelkät saneerauksetkin osoittautuvat tuskallisen hitaaksi haasteeksi. Kun valtiota johdetaan demokraattisesti, ajaudutaan kompromissiin, jossa kilpailevat puolueet välttelevät vaikeita, mutta silti välttämättömiä ratkaisuja kohtalokkaan pitkään.

Analyysin jälkeen voidaan tiivistetysti sanoa, että länsimaisen demokraattisen valtion tarkoituksena ei ole kilpailla samalla kentällä yritysten kanssa, vaan tuottaa luonteeltaan erilaiset, tukevat ja mahdollistavat vähimmäispalvelut. Jos valtiosta halutaan tehdä yrityksen kaltainen strategisesti johdettu yksikkö, valvonta ja valtiojohtoisuus ylipäätään lisääntyisivät. Kaikki resurssit ihmisiä myöten pyrittäisiin valjastamaan suunnitelmallisesti yhteisten tavoitteiden palvelemiseksi. Se vaatisi länsimaisen demokratian ja yksilönvapauden murtamista, mikä ei enää olisi liiketaloudellisten olosuhteiden mukaista.