Työn mysteeri

Posted by: Santtu Mäki 11 years, 5 months ago

Itävaltalainen talousteoria on kohdellut pääomarakennetta sen vaatimalla totisuudella alusta lähtien. 1900-luvun taitteessa niin Yhdysvalloissa, kuin manner- ja pohjois-Euroopassa, käytiin keskustelua pääomarakenteen muodosta, muodostumisesta ja muutoksesta. Pääomarakenteen intertemporaalisuus on eittämättä itävaltalaisen talousteorian yksi keskeisimmistä pylväistä.

F.A. Hayekin kuuluisat rap-riimit kuuluivat osapuilleen näin:

Liika yhdistäminen hukkaa muutoksen mekanismit

Ymmärrys taloudellisen toiminnan aikakomponentin merkityksestä näkyy sekä aikapreferenssipohjaisessa korkonäkemyksessä että tästä luonnollisena jatkeena toimivassa suhdannevaihteluanalyysissa.

Pääomarakenne on kuitenkin saanut ehkä jo liikaakin huomiota osakseen, ja on ikävää, että toinen keynesiläisen välinpitämättömyyden uhriksi joutuneista aggregaateista on jäänyt vaille sen ansaitsemaa huomiota. Vähintäänkin olisi korkea aika edistää ymmärrystämme työvoiman osuudesta pääomarakenteessa ja sen muodostumisessa. Työvoima on kuitenkin vaikeasti korvattavaa ja erikoistunutta – toisin kuin usein poliitikkojen ja erinäisten viestimien kirjoituksista saamme ymmärtää.

Työllistämisprojektit ja makroteoreettinen sumutus

Poliitikkojen lempilapset – työllistämisprojektit – ovat tuhoontuomittuja rävellyksi toivottomuuden suossa. "Tee työtä jolla on tarkoitus" kuuluu Suomen puolustusvoimien slogan. Herää kuitenkin kysymys: mitä on työ jolla on tarkoitus? Työ on yksi tuotantotekijöistä. Itävaltalaisen analyysin hienovaraisemmassa tulkinnassa on huomattu työn olevan itse asiassa tuotantotekijöistä kaikkein niukin – määritelmän mukaan. Voimme kuvitella tilanteen, jossa tuotos syntyy yhdistämällä pääomahyödykkeitä, työtä ja ns. luonnonvaroja - sellaista kombinaatiota ei kuitenkaan voi olla, jossa työ ei olisi mukana.

Työksi lasketaan siis kaikki sellainen inhimillinen toiminta, jonka tarkoituksena on tuottaa hyödykkeitä kulutettavaksi. Jos työn tuloksena ei synny hyödykkeitä, vaan esim. haitakkeita, tai tuotos tuhoutuu, on työtä haaskattu.

Toisaalta, jos eläisimme yltäkylläisyyden Eedenissä, ei työnteolle olisi tarvetta lainkaan. Joka tapauksessa, olisi kammottava erhe puhua työstä tilastollisena ja vain tilastollisena suureena, jonka määrää optimoimalla voimme kasvattaa BKT:ta, tai jotakin toista puolimielivaltaista mittaria. Ymmärtäessämme työn käsitettä näin paremmin, voimme tehdä tarkempia havaintoja valtiollisten työllistämisprojektien hyödyllisyydestä, sekä "työstä jolla on tarkoitus".

Onni ilman kerrointa

Valtavirran talousteilijöistä on erinäistä valtiollisten stimulointien kriitikoksi noussut Harvardin yliopiston taloustieteen professori Robert Barro. Barron kritiikki kohdistui ns. kerroinvaikutukseen, jonka mukaan jokainen valtiollisesti kulututtu raha tuottaa jonkinsuuruisen kerroinvaikutuksen.

Teoria ei sinällään edellytä kertoimen olevan yli yhden – jolloin jokainen kulutettu raha tuottaisi yhtä rahaa suuremman lisäyksen talouden kokonaistuotokseen – mutta jostakin syystä poliittiset tahot lähes poikkeuksetta arvioivat omien toimiensa kerroinvaikutuksen ylittävän yhden.

Barro esittää kuitenkin tälläisten toimien kerroinvaikutusten olevan yhtä johdonmukaisesti alle yhden, kuin niiden kannattajien arvioiden olevan perustelemattoman liioiteltuja.

Tuotanto tapahtuu ajalla ja vaivalla

Barron kritiikki on toki ansiokasta, mutta mielestäni riittämätöntä. Barro kritisoi onnistuneesti annetussa kontekstissa, mutta todellinen syy valtiollisten tukitoimien suoranaiselle haitallisuudelle haihtuu tilastotieteelliseen usvaan. Aggregaatio vaikeuttaa taasen ymmärryksen syntymistä, ja turhauttaa täten mielemme.

Vaikka kävisikin niin, että valtiolliset työllistämistoimet, tai muut taloudelliset elvytyskeinot, omaisivatkin ykkösen ylittävän kertoimen, tulisi meidän silti esittää vakavia kysymyksiä tälläisten toimien mielekkyydestä. Onneksemme kertoimet jäävät melkoisella varmuudella alle yhden, joten tältä osin urakkamme on yksinkertaisempi.

Mikä sitten on kaikkein tärkein huomio puhuttaessa elvytystointen työllistävästä vaikutuksesta? Kysymys on siitä, ketkä työllistyvät ja mihin toimiin. Palaamme siis kysymykseen työstä ja sen kuluttajien preferenssejä tyydyttävästä ominaisuudesta. Jos elvytystoimet ohjaavat työvoimaa pois sellaisilta toimialoilta tai sellaisista projekteista, joiden tuotoksien kohdalla kuluttajien kysyntä on intensiivistä, on seurauksena kuluttajien tarpeiden epätäydellisempi tyydyttyminen. Tälläisessä tapauksessa, vaikka kokonaiskysyntä tilastollisessa mielessä kasvaisikin, on meidän väistämättä todettava köyhtyneemme. Ivan tekee täydelliseksi barrolainen kerroinvaikutus.

Melkeinpä hälyyttävämpää on se, että tarkasteltaessa jotakin tiettyä projektia, emme todellakaan havaitse kaikkein helpoiten korvattavien – siis ammattitaidoltaan ja kokemukseltaan matalatasoisempien – työntekijöiden olevan ensimmäisten joukossa jotka elvytysvarat ohjaavat uusiin projekteihin. Uusien projektien ensimmäinen vaihe onhan aina nimittäin sama: suunnitelu.

On kuitenkin ilmeistä, että suunnittelukykyisten, ja varsinkin riittävän kokeneiden, työntekijöiden osuus on kaikkein pienin taloudessa olevasta työvoimasta. Näiden työntekijöiden kohdatessa uusia, mahdollisesti rahakkaampia tai arvovaltaisempia, pestejä uusissa projekteissa, tulee tämän seurauksena jo olevassa olevien projektien toteuttaminen hidastumaan ja vaikeutumaan. Anekdoottista todistusaineisto ilmiöstä on antanut kommentoija nimimerkillä dhanson (1) mm. marginalrevolution.com - ja coordinationproblem.org -blogeissa. On suositeltavaa tutustua hänen kokemuksiinsa. Kyseessä on hienovarainen tulkinta itävaltaltalaisesta sykliteoriasta.

Valtiolliset elvytyspaketit ja työllistämisprojektit ovat luonteeltaan myöskin hyvin vahvasti vastakarvassa johdonmukaisen talouspolitiikan ja jopa lainvoiman perusperiaatteiden kanssa. Elvytyspaketit ovat luonteeltaan äkkinäisesti kyhäiltyjä kokoelmia epämääräisestä toimintaehdotuksista, kiirehditystä lainsäädännöstä ja lyhytnäköisästä opportunismista. Seuraukset ovat pahimmassa tapauksessa lainsäädäntöön pitkäaikaisena elämään jääviä artefakteja, joiden ennalta-arvaamattomat seuraukset tulevat vaatimaan aina vain lisää, ja aina vain monimutkaisempaa, lainsäädäntöä. Seurauksena on jo äärimmilleen byrokratisoituneen yhteiskunnan ainainen luisu yhä syvemmälle byrokratian suohon.

Valtiollisen byrokratian paisuminen ja muuttuminen yhä suuremmaksi työnantajaksi on luonteva seuraus paisuvasta sääntelystä. EU on jo nyt pahamainen tältä osin, ja asia tulee tuskin muuttumaan ainakaan parempaan. Tai kuten Ludwig von Mises kirjoitti kirjassaan "Bureaucracy":

Edustuksellinen demokratia ei voi selviytyä, jos suuri osa äänestäjistä on valtion palkkalistoilla. Jos parlamentin jäsenet eivät enää koe olevansa veronmaksajien lakeijoita, vaan (valtiolta) palkan, tuen, avustuksien, tai muiden etuisuuksien saajien edunajaksi, on demokratia tuhoutunut.

Ajasta avaruuteen

Ymmärtäessämme aikakomponentin keskeisyyden ihmisen toiminnan kannalta, ja tuotantotekijöiden perustavanluontoisen moninaisuuden, olemme kompuroimassa kohti valaistuneempaa näkemystä tuotantorakenteesta, sen todellisesta hauraudesta, ja valtiollisen peuhaamisen muodostamasta luonnollisesta uhasta tälle sivilisaation yhdelle keskeisimmistä peruskivistä.