Tulkintaa vuoden 2008 finanssikriisistä

Posted by: Mikko Laakso 12 years, 5 months ago

(0 comments)

Tätä tekstiä kirjoittaessani maailma on (näennäisesti?) toipumassa aikojemme yhdestä suurimmista ja mullistavimmista talouskriiseistä sitten 1930-luvun suuren laman. Omassa suuruudessaan tämä kriisi on ollut monella tapaa jopa massiivisempi, moniulotteisempi - ja ennenkaikkea superlatiivisempi kuin mikään sen edeltäjistään. Kriisin suuruusluokkaa kuvaa hyvin se, että se toi alas valtavan yhdysvaltalaisen investointipankin, Lehman Brothersin, muutamassa viikossa. Kyseisen rahoitusalan yhtiön vuosittainen liikevaihto oli  romahdusta ennen likipitäen 60 miljardia Yhdysvaltain dollaria - kokoluokassaan tämä lähentelee Suomen valtion vuosittaista budjettia.

Palatessamme ajassa taaksepäin vuoteen 2007, oli tuolloin vuoden kuluessa käynyt ilmi, että markkinoilla liikkui suuri määrä asuntoihin ja eritoten näiden oletettuun arvonnousuun kiinnitettyjä korkean riskiluokituksen omaavia kiinnelainoja (ns. subprime mortgages, pankkiirien slangissa toxic waste), joiden saajat olivat yhä toistamisiin joutuneet maksuvaikeuksiin. Elokuussa 2008 näiden lainansaajien maksukyvyttömyys iski hampaansa rahoitusmaailmaan laajemmin realisoituen raihoitusyhtiö Lehman Brotherssiin. Se ajautui likviditeettikriisiin kun kävi ilmi, että sillä oli hallussaan etenkin sub prime -lainoihin liitettyjä johdannaisia, ja näihin oli sijoitettu galaktisia määriä sen pääomaa. Yhtiö haki tämän jälkeen epätoivoisesti pelastajaa markkinoilta, hakeutuen lopulta konkurssiin. Myös muut investointipankit olivat tiellä ajautua konkurssiin, mutta selvisivät pälkähästä liittovaltion ja sen hallinnoiman keskuspankin tultua apuun.

Kriisin hoidossa Yhdysvaltain hallitus käytti ennennäkemättömiä raha- ja finanssipoliittisia keinoja päämääränään kriisin selättäminen. Se perusti kongressin päätöksellä niin sanotun roskapankin, joka osti rahoitusvaikeuksissa olleilta investointipankeilta kelvolliseen hintaan niiden liki arvottomiksi käyneitä arvopapereita. Bushin ja Obaman hallinto käytti liittovaltion varoja ja lainarahaa valtiontalouden elvyttämiseen myös niin sanotuilla elvytyspaketeilla (stimulus packages). Lisäksi maan keskuspankki laski ohjauskorkonsa lähelle nollaa prosenttia ja alkoi painamaan vimmatusti seteleitä deflaation katkaisemiseksi. Rahaa kaikkeen tähän on painunut tähän mennessä useita satoja miljardeja dollareita liittovaltion velkaantuessa yhä kiihtyvällä tahdilla. Tällä hetkellä velkaa liittovaltiolle on kertynyt yli 14 biljoonaa dollaria.

Monet taloustieteilijät, yhteiskuntafilosofit, poliitikot ja valveutuneet kansalaiset ovat pitäneet viimeistään tätä osoituksena siitä, että vapaamarkkinakapitalismi on tullut tiensä päähän kommunismin tavoin, tarvitsien tiukkaa finannssivalvontaa ja säätelyä. Joillekkin vasemmistolaisille ajattelijoille kriisi on näyttäytynyt kaikessa karuudessaan ideologisena ja maailmankuvallisena riemuvoittona. On myös pyritty näyttämään toteen, että kriisin laukaisi finannssisektorin ahneiden pankkiirien juonittelut voittojen maksimoimisesta viekkaasti itsellensä tavallisten ihmisten kustannuksella erilaisin optio-ohjelmin. Onkin oikeastaan ironista, että todellisuudessa itse kriisi johtui talouden sääntelytoimista, pankkisosialismista, ala-arvoisesta keskuspankkipolitiikasta sekä näiden aiheuttamasta moraalikadosta.

Eräs tärkeimmistä yksittäisistä syistä lienee maan surkea rahapolitiikka. Yhdysvaltain keskupankin (Fed) keinotekoisen alhaisen ohjauskoron ylläpitäminen sai aikaan sen, että lainaa otettiin hyvin heppoisin perustein, jolloin rahaa virtasi markkinoille hyvin suurella tarjontavolyymillä. Korkojen ollessa (keinotekoisen) alhaalla, markkinat antoivat kuluttajille signaalin siitä, että taloudessa menee todellista tilannetta paremmin, koska ylimäärästä rahaa on tarjolla investointeihin runsaasti. Tällöin ihmiset vaihtoivat säästämisen ja kuluttamisen suhdettaan sen mukaiseksi miltä markkinat optimaalisesti näyttivät heidän tilanteessaan. Tämä ajoi sinänsä rationaalisesti toimivia ihmisiä hakemaan luottoja joihin heillä ei ole todellisuudessa varaa, mikäli ohjauskorko olisi ollut luonnollisella tasollaan.

Toinen tärkeä syy oli Yhdysvaltain jo aiemmin harrastama yrityssosialismi ja tämän seurauksena niin sanottu moraalikato. Yritysten tiedostettua se tosiasia, että suurella volyymillä kaatuessaan tai suurtappioita kärsiessään ne tullaan joka tapauksessa pelastamaan, rohkaisi tämä suurinvestointipankkeja antamaan runsaasti korkeariskisiä luottoja, sillä pankit olivat liian suuria kaatuakseen yhdessä. Lisäksi yritystappioiden sosialisointia Yhdysvaltain historiassa on tapahtunut ennenkin. Tämän tiedostaessaan, he pystyivät ajattelemaan yksityistävänsä voitot ja sosialisoivansa tappiot.

Kolmas, ehkäpä täkein syy oli se, että poliitikot olivat laittaneet konkreettisesti likaiset näppinsä rahoitusmarkkinoiden toteuttamiseen "oikeudenmukaisesti", siten että kaikki asunnonhankkijat saisivat rahoitusta - myös heikkotuloiset. Yhdysvaltain kongressi oli ottanut aiemmin tavoitteekseen lisätä omistusasuntojen määrää. Se asetti lainsäädäntöä, jolla painostettiin pankkeja lainoittamaan myös huonotuloisia lainaajia suurin riskein. Lisäksi hallituksen ohjaamat puolittain julkiset rahoitusyhtiöt kuten Fannie Mae ja Freddie Mac alkoivat ostamaan yksityisiltä pankeilta näitä todellisuudessa korkeariskisiä lainoja verrattain käypään hintaan. Samalla nämä valtion ohjaamat rahoituslaitokset höllensivät luotonantokriteerejään saaden nopeasti jättimäisen suuren aseman asuntovelkakirjojen omistajina.

Kaikki tämä johti siihen, että yksityiset pankit alkoivat antamaan erittäin agressiivisesti asuntoluottoja korkean riskin lainaajilleen tietäen, että ne voitaisiin tarpeen tullen myydä Fannie Maelle tai Freddie Macille hyvällä voitolla. Tiedossa oli myös se, että mikäli nämä suurinvestointipankit joskus joutuisivat mittaviin likviditeettiongelmiin, tulisi valtio kuitenkin apuun. (kts. yllä moraalikato) Loppuen lopuksi tämä rakennelma perverssein kannustimine romahti ja realisoitui tuhansien miljardien tappioina lainottaijille - Freddie Mac ja Fannie Mae kaatuivat ja investointipankit joutuivat valtion syliin.

Kriisin siirryttyä reaalitalouteen aiheutti se pitkin Eurooppaa julkisten talouksien alijäämäisyyttä. Useat yrityksen joutuivat irtisanomaan henkilöstöään. Vientiteollisuus ympäri maailmaa laski volyymiään ja eri valtiot muuttuivat aiempaa protektionistisemmiksi. Puhuttiin myös "Keynesin paluustaa", jolla viitataan (uus-)keynesiläisten talousoppien tulosta takaisin kansainväliseen ja kansalliseen talousoppiin, korostaen valtioiden roolia suhdannevaihtelujen tasoittajana ja rahoitusmaailman vahtikoirina. Tämä on ollut erittäin pelottava tie ja se saattaa tulevaisuudessa kostautua siten, että länsimaiden ollessa vielä joitain vuosia tässä rahoituskrapulassa, Kiinan, Intian, sekä Venäjän kaltaiset kehittyvät taloudet nostavat asemiaan maailman taloudessa, nousten pelottaviksi vastuksiksi länsimaiselle elämänmuodolle. "Roomakin kaatui sen takia, että se hylkäsi ne periaatteensa, jotka tekivät siitä mahtavan."

Todellisuudessa kriisin aiheuttivat - kuten yllä osoitettiin - valtiolliset sääntelytoimet poliittisine ohjelmineen, globaalien markkinoiden suuri volyymi ja katastrofaalinen keskuspankkipolitiikka alhaisine ohjauskorkoine ja liittovaltion bailout-ohjelmat. Kriisin volyymin aiheuttivat sinänsä yksityiset pankit, mutta vain ja ainoastaan koska se oli "rationaalista" julkisen talouden luodessa perverssit kannustimet tälle. Tämä osoittaa todellisuudessa sen, että mitä enemmän taloutta lähdetään sääntelemään, sitä ongelmalliseksi nämä käyvät vapaalle markkinataloudelle. Koko kriisiä ei olisi tullutkaan, mikäli valtio ei olisi sekaantunut vapaisiin markkinoihin. Vapaat markkinat eivät koskaan pyri luotottamaan vapaaehtoisesti maksukyvyttömiä, ellei sitä tehdä niille kannattavaksi jollain keinotekoisella järjestelyllä.

Tulevaisuutta pohtiessamme on kuitenkin hyvä muistaa se, että kriisi on "selätetty" enemmän tai vähemmän siihen kohdistetun velkaelvytyksen ja sosialisointien avulla, jotka ovat kustannettu lainaamalla varallisuutta nykyisiltä ja tulevilta sukupolvilta. Jossain vaiheessa korkotasoa on joka tapauksessa nostettava ja elvytystä vähennettävä, jolloin kriisi saattaa iskeä uudestaan, kenties entistä pahempana. Luodaanko tällä hetkellä vain uutta kuplaa, seuraavaa kriisiä, joka yllättää aivan pian nurkan takaa? Onko pahin vasta edessä?