Sosialismin nousu ja tuho

Sosialismi on erikoinen, hyvin heterogeeninen, mutta samalla pohjimmiltaan hyvin yhtenäinen keinojen joukko. Sosialismille on maailmanhistoriassa esitetty niin monia määritelmiä, että on ajoittain vaikea löytää punaista lankaa joka kulkisi kaikkien näiden esitettyjen järjestelmien lävitse. On kuitenkin yksi tekijä, joka yhdistää kaikki sosialismin muodot: tuotantotekijöiden yhteisomistus.

Sosialistien tavoitteena on suurempi materiaalinen hyvinvointi ja egalitarismi. Ludwig von Misesin 1920-luvulla esittämä kysymys talouslaskennan mahdottomuudesta sosialistisessa taloudessa – yhdistettynä myöhempien aikojen suuriin yhteiskunnallisiin kokeisiin – osoitti kuitenkin murskaavalla tavalla sosialismin epäonnistumisen näissä tavoitteissa. Osoitettiin siis sekä teoreettisesti, että empiirisesti, että sosialismi ei ole toimiva keino saavuttaa kumpaakaan; ei sosiaalista oikeudenmukaisuutta, eikä materiaalista hyvinvointia.

Nykyään huomio sosialistien alkuperäisestä argumentista – sosialismi on ensisijassa tehokkaampi tapa järjestää yhteiskunta kuin kapitalismi – on syystä tai toisesta jäänyt sivuun, ja sen sijaan sosialismin koetaan keskittyvän sosiaalisen oikeudenmukaisuuden saavuttamiseen. Voimme toki pohtia mitkä ovat motiivit tälläiselle muutokselle argumentaatiossa, mutta koska motiiveilla spekulointi ei ole erityisen tuottoisaa, jätämme tämän kevytmielisiin keskusteluihin. Harva kuitenkaan vastustaisi ajatusta, että tavoitteennamme tulisi olla sekä oikeidenmukaisuuden että hyvinvoinnin kasvu. Vain hyvin harva ihminen on halukas väittämään, että joko oikeudenmukaisuuden tai hyvinvoinnin lisääntyminen olisi epäsuotavaa.

Useimmat nykyisistä sosialisteista muusailevat niukkuuden jälkeisestä maailmasta, jossa kaikki karkean materialistinen on unohdettu. Ihmiset viettäisivät aikansa runoja kirjoittaen ja polkupyöriä korjaillen, pienissä työyhteisöissään ilman sen suurempaa huolta taloudellisista tekijöistä. Olemme saavuttaneet riittävän elintason, ja täten meidän tulisi keskittyä jakamaan onneamme mahdollisimman monelle vähäosaiselle.

Onneksemme keinot myös tälläiseen elämään ovat saatavillamme, joten mitään ristiriitaa ei kannata tämän takia kannata kehittää. Ne meistä, jotka haluavat mieluiten elää omissa yhteisöissään, taloudellista kasvua kaihtaen ja paikallistaloutta harjoittaen, ovat tämän kirjoittajan puolesta vapaita niin tekemään. On toki eri asia, ovatko lainsäätäjät kanssani samaa mieltä. 

Kapitalismin vastainen todistusaineisto

Sosialismin moraalinen ja älyllinen perikato on ollut niin täydellinen, että emme voi enää hetkeäkään kuvitella sen olevan toimiva keino yhteiskunnan järjestämiseksi.Elämme siis eriskummallisessa tilanteessa, jossa olemme havainneet sosialismin toimimattomaksi, ja jäljelle jää vain kapitalismi, eli tuotantotekijöiden yksityinen omistus, mutta harva on valmis tämän myöntämään.

Toisin kuin sosialismin kohdalla, ei kapitalismia vastaan ole pätevää empiiristä todistusaineistoa, eikä mielekkäitä teoreettisia argumentteja. Parhaimmillaan teoreettiset argumentit markkinataloutta, ja kapitalismia vastaan, ovat taloutta mallintamiseen käytettyjen mallien artefakteja. Esimerkiksi markkinoiden epäonnistumisen ajatus on seurausta täydellisen kilpailun mallin oletuksista, ei markkinatalouden todellisuudesta. Kysymyksessä on siis jäännös epäsuotavasta tavasta rajata keskustelu, ei niinkään mielekäs markkinatalouden kritiikki.

Talousteoreettisten mallien tarkoituksena on mahdollistaa kvantitatiivinen analyysi vaihtoehtoisia tasapainotiloja vertaillen. Elämmä kuitenkin yhdessä todellisuudessa, ja joudumme tekemään loputtomalta tuntuvia yksinkertaistuksia saadaksemme mitattavat suureet esiin. Samalla tuhoamme ymmärryksemme markkinataloudesta prosessina – tämä seuraa ihan vain siitä tosiasiasta, että ihmismieli on rajoittunut kyvyssään toimia annetun viitekehyksen ulkopuolella, eli vaikeuksista jotka liittyvät ankkurointiin ja rajaukseen –, vain luodaksemme jotakin joka mahdollistaa näennäisen mittauksen asioissa joita ei voida edes mitata. Sisyfos olisi ylpeä havaitessaan moisen turhuuden.

Empiristien tarjoama todistusaineisto kapitalismia vastaan on vielä heikommilla kantimilla. Käytännössä kaikki kapitalismin vastaisena esitetty todistusaineisto puoltaa kapitalismia - ei tuomitse. Koko maailmantaloutta järisyttävien kuplien muodostumisen ja markkinatalouden välillä ei näyttäisi olevan mitään ilmiselvää yhteyttä. Markkinoiden ei ole havaittu monopolisoituvan ja yhteismaan ongelmaan löytyy paikallisia, yhteisöllisiä ratkaisuja. Markkinatalouden kriitikko on melkeison itsetutkinnan tarpeen äärellä.

Mitä kapitalismin vastustajat siis oikeasti vastustavat, jos eivät kapitalismia?

Interventionismin mahdoton mittakaava

Havaitsemamme ongelmat, jotka yleisesti liitetään kapitalismiin ja vapaaseen markkinatalouteen, ovat seurausta joko olevaisuutemme keskeisestä määrittäjästä, resurssien niukkuudesta, tai markkinatalouden toimintaa estävistä interventionistisista toimista.

Niukkuus on tietenkin kaiken taloudellisen toiminnan edellytys. Itse asiassa siinä määrin, että yltäkylläisyyden vallitessa, mitään taloudellista toimintaa ei mielekkäällä tavalla voitaisi edes käsitteellistää. Niukkuudesta seuraa myös syy miksi Ludwig von Mises kuvaili ihmisen toimintaa näin: "Inhimillinen toiminta on tavoitteellista toimintaa. Tavoitte on korvata tyydyttämätön maailmantila uudella, joka paremmin tyydyttää toimijan tarpeita." Hetkellinen ahdistus seuraa ymmärtäessämme implikaation tästä: olemme ikuisesti vangittuina elämään jonkinasteisessa tyytymättömyydessä. Niukkuus on osa elämäämme, nyt ja tulevaisuudessa. Utopistit läpi historian ovat haihatelleet ja kertoneet satuja niukkuuden jälkeisestä maailmasta. John Maynard Keynes kuvaili korkoa vain porvarillisen arvomaailman artefaktiksi, ja jos korot laskettaisiin nollaan, olisi niukkuus efektiivisesti kumottu. Marxia edeltäneet sosialistit kuvailivat tulevaa sosialistista tulevaisuutta mitä kuvitteellisimmin keinoin, mutta aina niukkuuden määrätietoisesti kieltäen. Nykyään samaa harrastaa ns. Zeitgeist-liike. 

Meitä tulisi kuitenkin ensisijassa kiinnostaa interventionistiset toimet, ja niiden ilmeiset haitalliset vaikutukset - niin kannustimien osalta, kuin institutionaalisestikin tarkasteltuna. Interventionistiset toimet ovat osa jokapäiväisestä elämäämme. Emme voi – lakikirjaimellisesti – tehdä mitään ilman valtiollista tunkeutumista suunnitelmiimme ja toimiimme. Oli kyseessä liikenneturvallisuutta selvästi heikentävät liikennevalo- ja tiemerkintäkäytännöt, kauppojen aukioloajat, tai suuremmassa mittakaavassa haitalliset pankkisektorin pelastamistoimet. Interventionismin vyyhti on niin laaja, ja niin kietoutunut yhteiskuntaamme, että joudumme siirtämään sen edes pintapuolisen tarkastelun myöhempään ajankohtaan. 

Kapitalismi mahdollistajana

Alati laajeneva pääomarakenne, ja tästä seuraava teknologinen kehitys, kuitenkin mahdollistavat meidät tyydyttämään yhä useampia tarpeistamme ja paremmin kuin koskaan aikaisemmin. Kapitalismista seuraava universaali vaurastuminen mahdollistaa meitä myös elämään pienemmällä työmäärällä, ja toisaalta kalliimpien harrastusten harjoittamisen. Näihin kalliimpiin harrastuksiin voi kuulua esim. se aiemmin mainittu polkupyöräpajan rahoittaminen tai ylläpitäminen, tai vapaaehtoistoiminta, tai vaikka afrikkalaisen kummilapsen koulutuksen rahoittaminen. Vauraus mahdollistaa humanitaarisen toiminnan yhä suuremmassa mittakaavassa, ja tehokkaamat toimintatavat johtavat tuotantotekijlöiden taloudellisempaan hyödyntämiseen. 

Kapitalismin ja markkinatalouden ansiosta voimme myös elää rauhassa keskenämme. Maailmanlopun paasaajien saarnoista kuitenkin kuulemme, milloin makean veden, milloin öljyn, milloin viljeltävän maan, niukkuuden johdosta ajaudumme kolmanteen maailmansotaan joka lopulta tuhoaa tämän kurjan inhimillisen vaelluksemme. Tosiasiassa taloudellinen integraatio tekee sotimisen alati kannattamattomammaksi tavaksi saavuttaa valtiollisia tavoitteita. Globalisaation seurauksena venäläinen kiihkokansallinen militaristi voi elää täydessä rauhassa kiinalaisen kommunistin, afrikkalaisen viljelijän ja suomalaisen blogaajan kanssa - ja vielä kaikki toisiaan hyödyntäen. Minkäänlaista vaatimusta yhtenäisestä ideologiasta, etnisestä koheesiosta, tai edes myötämielisistä tunteista ei tarvita. Markkinatalous on täydellisen agnostinen taloudellisten toimijoiden tavoitteiden, motiivien ja ideologisten vakaumusten suhteen. Taloudellinen toiminta on universaalisti suvaitsevaista. 

Voimme jo tämän tarkastelun pohjalta kuitenkin – täysin rauhallisin mielin – yhtyä von Misesin huomioon:

Yhteiskunta joka valitsee kapitalismin ja sosialismin välillä, ei valitse kahden sosiaalisen järjestäytymisen muodon välillä; valinta tapahtuu sosiaalisen yhteistyön ja yhteiskunnan hajoamisen välillä. Sosialismi ei ole vaihtoehto kapitalismille; se on vaihtoehto järjestelmälle jonka vallitessa ihmiset voivat elää inhimillistä elämää.