Taloustiede on episteeminen tiede

Posted by: Oskar Lindman 11 years, 4 months ago

(0 comments)

Epistemologia eli filosofian osa-alue, joka tutkii tietoa on taloustieteessä huomattavan keskeisessä osassa. Suurin osa isoista kysymyksistä taloustieteen alalla ratkoo tietoon liittyviä ongelmia. Myös markkinamekanismin itsessään kuvataan ratkovan tiedollisia ongelmia. Tieto ei koskaan ole täydellistä missään inhimillisessä toiminnassa, eikä se ole sitä taloudessakaan. Taloustiede ei ole metafysiikkaa tai ontologiaa, jälkimmäisestä tosin lyhyt pätkä artikkelin lopussa. On ehkä vain vähän liioiteltua väittää kaiken taloudessa ainakin viittaavan tietoon ja mitä enemmän taloustieteeseen tutustuu sitä selvemmäksi asia käy.

Itävaltalaiset, joukossa Ludwig von Mises, ajattelevat yrittäjien voiton koostuvan oikeaan osuneesta arvauksesta tai todellisesta tiedosta, jota on hyödynnetty yritystoiminnassa. Tällainen löytynyt niche markkinoilla on mahdollistanut entreprenöörin menestyksekkään toiminnan ja palkinnoksi hän saa voittoa, vastatessaan oikein todelliseen tarpeeseen eli toteutuneeseen kysyntään.

Liiketaloudellinen voitto on osoitus oikean markkinainformaation hyödyntämisestä. Itävaltalaiset sivuuttavat sellaiset trivialiteetit kuten täydellinen kilpailu mahdottomina tähän maailmaan tai hienot kehitelmät erilaisista tasapainotiloista ja –malleista sekä niiden mahdollisista dynaamisista vaikutuksista. Näiden systeemien mallintaminen ja niiden laskennallisten tulosten hyödyntäminen on yksi ydinajatuksia valtavirran taloustieteessä. Oikeasti taloustieteilijät eivät tarvitse niin paljon detaljeja ja tunnetusti yksinkertaisin mutta kuvaavin malli on se paras.

Entreprenöörien voitontavoittelun ja sen ymmärtäminen ei tuota niin paljon päänvaivaa kuin teoriat, jotka huonommin sopivat käytännössä esimerkiksi soveltavan taloustieteen alaan. Kehittyneemmät taloustieteen teoriat ampuvat oletuksensa yli ja olettavat markkinatoimijoiden kykenevän ylirationaaliseen toimintaan, todellisena pyrkimyksenä kun on kuvata mahdollisimman tarkkaan ja tieteellisesti markkinatoimijoiden havaittua käytöstä. Tämä on yksi taloustieteen tunnustetuista helmasynneistä, sen lähestyessä taloutta havaintopohjaisena eksogeenisena systeeminä, joka on tieteen keinoin kuvattava ja taltioitava mahdollisimman tarkkaan, muuten tieteen tunnusmerkit eivät täyty.

Schumpeterilainen luova tuho yritysmarkkinoilla on kylmää realismia, eikä siihen sen suuremmin syvempiä pohdiskeluja sotketa. Yritysten välinen kilpailu, ymmärtäen yritykset toimivina perusyksikköinä, on yksinkertaisin kehikko markkinoiden toiminnan ymmärtämiseen. Tutkimalla juuri yritystoimintaa saadaan mahdollisimman todenmukainen kuva kapitalismin rattaiden pyörimisestä, eikä se sisällä varsinaisia poliittisia arvovalintoja tai suosintaa jotain tiettyä markkinoiden ryhmää kohtaa, kuten työväestön olojen parantajilla on usein esittää. Valtavirran taloustiede on sittemmin kehittänyt puutteellisen informaation malleja ja täten seuraillut erityisesti Friedrich von Hayekin ajatuksia, tosin itävaltalaiset heräsivät asiaan paljon aikaisemmin. Itävaltalaisten panosta esimerkiksi pääoman muodostumiseen, muuttumiseen ja sen lopulliseen tuotteeseen ei voi väheksyä. Yritykset tekevät mitä tekevät, ja se siitä.

Maailmaa pohdiskellessa on tärkeää käsittää yhteiskunnan toiminta oikein. Yhteiskunta on täynnä ihmisten sille antamia merkityksiä, inhimillinen toiminta koostuu niistä. Uskomusten muuttuessa muuttuu maailmakin, tai oikeammin sanottuna yhteiskunta. Ihmisen vapaan tahdon väheksyntä tuottaa kollektivistia harhakuvia täynnä olevia liikkeitä, idealismin ja eettisen hengen voi yhdistää individualismiinkin.

Väitetysti marxilaisilla yhteiskuntateoreetikoilla on samansuuntaisia ajatuksia kuin itävaltalaisillakin. Täysin päinvastoin, perus-positivistisen uskon mukaan taloutta on mahdollista kalibroida finanssipolitiikan, rahapolitiikan ja muiden politiikka-alojen suhteen, tarkkaillen testin tuloksia makro-tasolla, kuten BKT:n kasvua tiettyjen parametrien (yleensä poliittisten) ollessa näin ja näin. Tulosten tultua ihmetellään joukolla, miksi näin on.

Itävaltalaisen taloustieteen selitysvoimaa ei pidä aliarvioida, se on eräänlainen ideologian kaltainen voima kapitalismille. Väitetysti vastustaen intellektuellien tuntemaa myötätuntoa puheissaan pehmeämpiä arvoja kannattavien poliittisten suuntausten vetovoimaa kohtaan. Ja kuka kumma alun perin keksi, että kapitalismi olisi tunnekylmä järjestelmä?

"Itävaltalaiset nimittävät itseään tieteentekijöiksi, kun kuitenkin koko koulukunnan metodologia juuri hylkää suurimman osan tavanomaisen tieteen luomista todentamiskeinoista." Olisiko itävaltalaiseen taloustieteeseen tuotavissa kokeellisemman tieteen metodeja jotain kautta, kuitenkaan lankeamatta yksinkertaisimpaan ansaan tutkimusmenetelmien valinnassa? Tarkoituksena ei ole tinkiä tutkimuksellisista tavoitteista. Koko teoria on deduktiivinen ja a priori –tietoon luottava, eli tietynlainen aksiomaattinen järjestelmä, joka ei ole dataan perustuen falsifioitavissa. Tautologioin perustellaan markkinainformaation merkitystä taloudessa ja kehitellään kuvaus markkinoiden käytännön jumaluudesta ja todistetaan sen tietävän paremmin kuin yksikään yksittäinen ihminen.

Taloudellista arvoa ei tuota yksin työ, eikä voitto tule riistämällä ja sortamalla, vaan vastaamalla oikein markkinatiedon ilmentymään. Itävaltalainen taloustiede on kunnianhimoinen projekti ja siinä piilee sen viehätysvoima: siinä on annos romantiikkaa, eikä se aina tarkoita pahaa. Markkinainformaation välittäminen hoituu parhaiten markkinoilta itseltään. Mutta miksi ihmeessä hylätä ideologinen komponentti väittelystä kokonaan, kun olisi niin paljon, mitä voisi selittää ihmisille tästä maailmasta ja sen mekaniikasta, yhteiskuntajärjestelmämme perustasta eli kapitalismista ihmisille? Juuri mykkien keskeinen vuoropuhelu ei edistä yhteisymmärrystä kuuleville.

Yleinen hokema on, että suunnitelmatalous kaatuu omaan mahdottomuutensa. Jos vaikka keskussuunnittelijalla olisi kuinka yksityiskohtainen tieto tuotanto-olosuhteista, ei hän kykenisi järjestämään tehokkaasti tuotantoa, koska häneltä puuttuu ohjenuora, jonka mukaan talous  järjestää. Luontainen byrokraatinkammo perustuu samalle asemoinnille, eikä jumalan asemaan asettunut valtiojärjestelmän ja yhteiskunnan ylin herätä kovin suurta luottamusta kansalaisissa tai markkinaryhmissä, joita hän pitää alamaisinaan oikeudetta. On olemassa kuitenkin hintamekanismi, joka on juuri tällainen tuotannon järjestelemiseen keskittynyt järjestelmä ja talouden ei voisi kuvitella toimivan ilman sitä. Paremmin taloustieteeseen perehtynyt oppii arvostamaan tämän kaltaisia rakennelmia talouden järjestämiseen, muilta ne menevät ohi itsestäänselvyyksinä.

Hintajärjestelmä on yksityiskohtaisin ja monimuotoisin systeemi yhteiskunnassamme. Se jakaa informaatiota markkinatoimijoiden kesken ilman minkäänlaista ohjailua ylhäältä tai täydellistä suunnitelmallisuutta. Sitä voi hahmottaa teknologiseksi verkostoksi, joka ei painotu tiettyihin alueisiinsa. Itse asiassa se on niin hienosyinen, että vain luonnon hienoimmat verkostot voivat sitä matkia, ihmisten luomat järjestelmät eivät siihen pysty. Yksi päivä hintamekanismi vain alkoi toimia. Sen spontaani järjestys on tärkeä ymmärtää oikein, muuten markkinoiden toiminta ei valotu tutkailevalle. Ilman hintajärjestelmän kokoaikaista ohjailua ei mikään tuotantojärjestelmä kykene toimimaan. Jos sen toiminnassa näkee vain hallitsematonta anarkiaa, olet päässyt koko homman ytimeen.

"Valtiollinen ohjailu on vastaus tähän tarpeeseen, se on poliittinen tarve ja varokeino, että ihmiset pääsevät sanomaan aina viimeisen sanan talouteen liittyen. Talous on kuin ulapalla seilaava alus, joka tarvitsee kapteenia löytääkseen jälleen rantaan." Vastaavia irrationaalisia, ehkä pakanallisiakin tunteita herätellään julkisessa keskustelussa ja ne usein vaikuttavat ihmiseen tiedostamattomasti. En lähde tässä yhteydessä avaamaan kokonaisen alitajunnan merkityksiä ja miten irrationaalisiin tarpeisiin on totutusti vastattu, mutta sen sanon, että talous on monelle kauhukuva. Yleensä valistus eli tiedolla valaiseminen on tehokkain vastamyrkky tiedostamattomille tarpeille.

Muutama huomio joistain markkinatiedon osa-alueista. Tieto voi olla asymmetrista, jolloin markkinatoimijat, vaikka yritysten keskeisessä kaupassaan ovat asemassa, jossa tieto ei ole jakaantunut tasaisesti osapuolien kesken. Tällainen voi antaa neuvotteluvaltaa toiselle yrityksistä, joka tuottaa voittoa tuottavan yhdistelmän. On joitain markkinatiedon alueita, jotka erityisesti kiinnostavat lainsäätäjää. Sisäpiirikauppa on kiellettyä, kai samanlaisista syistä kuin edellä mainittu, sen väitetään hyödyntävän informaatiota, joka ei ole vielä yleistä. Niin kuin aina lakiasioissa, tulkinnanvaraa jää. Mikä tieto täsmälleen on niin arvokasta, että se pitää kieltää ja mikä voisi olla sopiva määrite tälle ajalle?

Patenttijärjestelmä on toinen lailla säädelty omistetun tiedon muoto, sillä luodaan omistusoikeusjärjestelmä intellektuaalisiin omistusarvoihin. Toisaalta, yritykset pyrkivät sopimuksellisesti pitämään työntekijöiden omaksuman tiedon heillä itsellään ja myös luo karenssiaikoja työpaikkaa vaihtaville, jotta kilpailija ei hyötyisi uusista innovaatioista heti ja ensin innovoinut yritys kerkiää saavuttamaan voittoja. Tällaista aivovuotoa on vaikea estää, eikä se monen esityksen mukaan luultavasti kokonaistaloudellisesti kannattaisikaan. On kuitenkin huomattava, että ollakseen perusteluna täysin validi on oltava tietoon itseensä sisältyvä ominaisuus, jota ei pidetä hyvänä, muuten rikotaan vastoin koko hienoa teoriaa ja hylätään artikkelin lähtökohta.

1900-luvun taitteen brittiläinen liberaali taloustieteilijä J.A. Hobson kyseenalaisti koko intellektuaalisen arvon määrittelemisen markkinamekanismin kautta. Kuulostaako hullulta väittää, että vaikka jokin tietty tutkimus tieteen alalla olisi siinä mitassa vain hänen omaansa, että sitä voisi rehellisesti kutsua yksityisomaisuudeksi, tässä puhtaan atomistisessa merkityksessään? Sentään hänen koulutuksensa, tieteellinen uransa ja tieteen maailmaan tekemä vähäinen kontribuutionsa on vain pieniltä osin täysin hänen luomaansa ja ei siksi voisi olla hänen ”yksityistä” omaisuuttaan, vaikkakin se lakiteknisesti saattaisi sitä ollakin. Tämä verkostollinen puoli unohtuu usein ja paljastaa omistusjärjestelmän äärettömän monimutkaisuuden, näin lähtökohta ei paljasta lopputulosta. Oikeasti ”yksityisomistus” on pikkaisen harhaanjohtava käsite, se rinnastuu merkitykseen: ”Pidän kaiken itselläni”, vaikka kysymys on vain siitä, kenelle haluaa omaisuutensa luovuttaa, itse.

Ontologia on taloustieteessä vähemmän merkittävässä asemassa, niin kuin pitääkin, kun on kyse ihmistieteestä. Ontologiset selitykset korkeintaan tuottavat absurdeja sloganeja propagandalle, jota kukaan järkevä ei ota uskoakseen, joten jätettäköön se asia fyysikoille. On joitain inhimillisiä asioita, jotka voivat hipoa ontologisia totuuksia, kuten vapaa tahto. Oikeastaan ainoa vahvasti ontologiaa sivuava käsite on ajallisuus. Aikaa ei voi jakaa osiin, sen tarkoittaessa eri toimijoille eri asiaa. Jos aikaa kuvataan hyödykkeeksi (usein kyseenalainen lähestymistapa) on se väistämättä niukka, koska sitä meillä ei ole rajattomasti kenelläkään. Aikaa ei voi vaihtaa markkinatoimijoiden kesken, se kuluu väistämättä aina hukkaan. Korkeintaan on luotavissa kompensaatiojärjestelmä käytetylle ajalle vaikka korkojärjestelmän kautta. Myöskään aika ei ole yhteismitallinen, ajankäyttöä ei voi vertailla yhden mitan avulla, sekunti toiselle tässä työssä tarkoittaa minuuttia toiselle. Joitain ontologisia huomioita voi tehdä ja ne näyttävät puolustavan subjektivismia. Kääntöpuolena on, että sivutuotteena luodaan vielä joskus orwellilainen ”ajanhallintaministeriö”.