Tällä kertaa kaikki on toisin!
Posted by: Oskar Lindman 9 years, 2 months ago
Jo puoli vuosikymmentä riehunut talouskriisi on saanut monta nimeä: finanssikriisi, velkakriisi, euron kriisi. Alkusytyke oli suurten julkisten asuntoluotottajien konkurssi Yhdysvalloissa. Lehman-Brothers päästettiin konkurssiin, jotta nähtäisiin, millaisia pankkireformeja maailma tarvitsee. Osoittautui, että pankkimaailma on täysin kykenemätön määrittämään liiketaloudellista riskiä pankkien taseiden pettäessä. Sen sijaan, että pankkisektoria kapitalisoitiin, päädyttiin luomaan vastakohta: pankkisektorien velkavastuita tasapainotetaan julkisin varoin. Teoriassa toimivat pankkireformit eivät tämän kokeen jälkeen tule saamaan äänivuoroa.
Talous, joka ei toimi samaan tapaan kuin aikaisemmin, mitataan samoin taloudellisin mittarein kuin aina. Reaalinen kasvu on nominaalinen kasvu miinus inflaatio. Sivuutetaan täysin esimerkiksi rahoitusmarkkinoiden kattavat uudelleenjärjestelyt, jos ne eivät näytä synnyttävän mitattavaa kasvua. Pääoman, joka on investointeihin käytettävissä, täytyy löytää oikeat kanavat ja kohteet, jotta se tukisi laajamittaista talouskasvua eli synnyttäisi kansantaloudessa nousukauden.
Onko uskottavaa, että maailmantalous olisi polkenut samanlaisena paikallaan jo puoli vuosikymmentä: onko meidän elintasomme muka polkenut samana koko tämän ajan? Onko talouden dynamiikka pysähtynyt von Misesin kuvaamaan stationaariseen tilaan? Toiset alat aina nousevat, toiset sammuvat, vaikka kokonaistaloudelliset mittarit näyttäisivät nollakasvua. Pelkkä talouskasvun mittaaminen helposti johtaa harhaan – ihmisten hyvinvointi kaiken aikaa kasvaa ja materiaalinen hyväkin jalostuu etenevästi. Kaiken kaikkiaan meillä on parempi olla kuin puoli vuosikymmentä sitten kriisin alkaessa.
Taloudellista pessimismiä esiintyy aina – maailmanlopun sijaan odotetaan maailmantalouden täydellistä luhistumista.
Hyvinvointitaloustiede nostaa esiin kansalaisten kokeman hyvän tunteen pohjimmaiseksi mittariksi talouden onnistumisesta. Tämä ei ole sama kuin palkankorotus, tukien korottaminen tai yrityssubventiot. Se mikä on yksilöille hyväksi, on kaikille hyväksi, kokonaisen yhteiskunnan tasollakin. Liiketoiminnan vapauttaminen kannattaa aina, jos halutaan taloudellista kasvua. Tällöin on taloudellisesti kannattavaa pelata kapitalismin pelisääntöjen mukaan,
Suurin ongelma on valtioiden velkavastuut, tai ainakin se mikä taseisiin on kirjattu. Sinänsä julkiset palvelut voidaan tuotannollisessa mielessä maksaa ilman että rahoitetaan tätä velkavastuilla. Yhteiskunta, jossa näin ei voi tehdä, kärsii kollektivismin kääntöpuolesta: tuotanto ja työ eivät ole järjestyneet tehokkaasti. Tämä on keskusjohtoisuuden päällimmäinen tulos.
Mikään valtio ei koskaan tule täysin velkojaan maksamaan. Tämä on ollut julkilausuttu tavoite aina, eikä sitä ole millään lailla yritettykään piilotella. Jokaisen meistä tuli ottaa velkaa, koska kaikki muutkin ottivat velkaa. Ongelma tästä tuli, kun ei tilillä yksinkertaisesti ollut sellaista rahamäärää, jolla erääntyvät velat voitaisiin maksaa pois. Sinänsä velka on vain vastuita, eikä sillä ole reaalista merkitystä kansantalouden tuotannolle. Mutta miten päästä veloista tehokkaimmin eroon?
Kutsun tehokkainta keinoa deflatoriseksi talousskeemaksi. Tämä on johdonmukaisin polku, jota talouspolitiikassa pitäisi seurata tulevat vuodet. Aikoinaan keynesiläisten kulta-aikana inflaatio laukkasi ja monetaristitkin hyväksyivät inflaation matalissa määrissä. Nyt olisi järkevintä vähitellen syödä velkojen määrä hitaasti taivuttamalla, antamatta kuitenkaan indikaatiota, että näin ollaan tosi asiassa tekemässä. Deflaation sallimalla voimme nimellisesti maksaa velkoja takaisin paremmin kuin luottamalla, että inflaatio syö sen – inflaatio kasvattaa myös velkojen nimellismäärää. Deflatorinen talousskeema tarkoittaa, että hyväksymme alhaiset kokonaistalousluvut, vaikka talous tosiasiallisesti kasvaa, se vain ei näy kasvuluissa. Tätä tarkoitan rahoitusmarkkinoiden uudelleenjärjestymisellä. Nollakasvu talouden uudelleen järjestyessä on hyvä tulos, vaikka kokonais-bkt-luvuissa kasvua ei olisikaan. On kyseenalaista, tuleeko enää koskaan vastaavaa superkasvua, jossa kansantalous kasvaa kokonaisuutena todella vahvasti.
Euron hajoaminen ei ole suotavaa, se tuottaisi uuden laman. Euromaiden talous on hitsautunut nyt yhteen yli vuosikymmenen. Vapaamarkkina-aluetta on syvennetty kattamaan muitakin poliittisia muuttujia. Ja homma toimii. Valuuttavaihtokustannukset poistuivat, työvoima liikkuu vapaasti, pääoma liikkuu, liiketoimintaympäristöjä standardoidaan. Kanssakäyminen rajojen yli on kasvanut, ihmisten eurooppalainen identiteetti vahvistunut. Federalismi on kukkeimmillaan ja etsii aina uusia sovellusalueita. Kun puhutaan, että eurosta ei luovuta, tarkoitetaan ettei tätä hajoamisskenaariota päästetä tapahtumaan. Olisi typerää politiikkaa luoda ensin vahva yhtenäinen talousalue ja antaa sen heti perään hajota alkutekijöihinsä, siinä kuljettaisiin ajassa taaksepäin, yhdentyneen talouden murentuessa. Suomi on vahvasti sitoutunut euroon.
Puheet eurokriisin synnyttämästä tulonsiirto-unionista eivät nekään aina pidä paikkansa. Suomi fiksusti haki takuita takaamilleen veloille. Se valoisa seikka, että meillä on varaa velkaantua enemmän kuin muilla euromailla alhaisen valtionvelka-asteen takia, tarkoittaa että me voimme siirtää varallisuutta tätä vastaavan määrän. Ilman takeita todella takaisimme vain muiden velkoja. Ei kannata vain laskeskella kustannuksia suhteena: takaamamme velat vs. laman alentama talouskasvu, vaan ajatella asiaa pidemmälle.
Se, että omistamme kreikkalaisten omaisuutta tarkoittaa, että olemme velkojan asemassa, suoranaisen hirmuvelkojan. Kreikan tilanteen huonontuessa me hyödymme takaamamme verran. Me suomalaiset kuppaamme Kreikkaa, ei toisinpäin. Täällä saa hykerrellä tyytyväisenä velkojenhoitokustannusten noustessa, me olemme joka tapauksessa voittajia. Tämä ei julkiseen mielipiteeseen taas mahdu. Usein kysytään, miksi Suomi lähtee mukaan tällaisiin tappiollisiin järjestelyihin. Vastaus on, että ei tietenkään lähde. Onneksi Suomessa on taas perinteisesti harvassa unilukkareita. Sinänsä jos suuri suunnitelma eli realistinen odottava arvio paljastuisi, tulisi siitäkin poliittinen kysymys eli luultavasti epäonnistui, koska siihen taas reagoidaan vuorostaan.
Kuitenkin, 1990-luvun laman aikaan Suomea reformoitiin puoli vuosikymmentä, ennen kuin talous hyppäsi huimaan kasvuun. Uusliberalismi tuli. Listasin joskus ulkomuistista noin neljäkymmentä reformia ja kirjoitin aiheesta bloginkin. Varmasti listaa voisi jatkaa.
Esimerkiksi Timo Soinin ehdottama velkadefaultti on mielenkiintoinen vaihtoehto. Valtionvelkaa kerrytettäessä sijoittajat muodostivat sijoitus-portfolion pohjan ostamalla nollariskisiä valtionobligaatioita, joiden annuiteetti olisi ikuinen. Jos valtiot reilusti vain tekisivät defaultin, saataisiin näille veloille määriteltyä vastaisuudessa markkinakorko. Tämä on paras tapa ohjata sijoitusten kannattavuutta, korko on kompensaatiota riskistä. Valtio voisi tehdä konkurssin niin kuin yrityskin voi tehdä. Viisaat sijoittajat ovat pakenemassa näistä sijoituksista kuitenkin. Tällöin ratkaistaisiin markkinoiden ongelmia markkinoiden keinoin. Sijoittajanvastuu on yksityissektorin selkein pelisääntö.
On oikeasti vahvasti moraalinen kysymys, mitä valtionvelalla pitäisi tehdä, minkä tien pitäisi valita. Deflationaarinen talousskeema tervehdyttäisi tilannetta keskipitkällä aikavälillä. On odotettavissa myös, että hyvinvointitaloustieteellinen lähestymistapa kohtaa kritiikkiä ja esiintyy teollisuuden verokapinaa esimerkiksi vihreää verotusta vastaan. Silloin tuijotettaisiin vain tyhmänä kasvulukuja.
