Suhdannepolitiikka on komentotaloutta

Posted by: Thomas Taussi 6 years, 4 months ago

(0 comments)

Kuten tiedämme, rahan hinta on korko. Rahalle pätevät muiden hyödykkeiden lailla kysynnän ja tarjonnan lait. Tämä toteutuu siitäkin huolimatta, ettei raha ole tavanomainen kulutushyödyke. Sen tarkoitus on olla viime kädessä ainoastaan vaihdannan väline sekä yhteismitallinen arvon mitta. Jos rahoitusta on saatavilla niukasti, sen korot ovat korkeat. Kun ylimääräistä rahaa on markkinoilla enemmän, korot laskevat. Pankkien tehtävänä on ohjata ylijäämä, eli ihmisten säästöt rahoitusta tarvitseville velanottajille. Säästäjälle maksetaan kuluttamisensa lykkäämisestä korvausta. Rahan korko määräytyy tällä tavalla automaattisesti taloustilanteen mukaan.

Käytännössä markkinoiden ei kuitenkaan anneta yksin hoitaa rahan hinnoittelua. Kaikki yksityisten pankkien rahaliikenne on lähtöisin keskuspankista. Pankkien pankkina keskuspankki kontrolloi teennäisesti rahan niukkuutta. Yksi suosittu ja noteerattu keino on ohjauskorko. Ohjauskorko on tavallaan hankintahinta, jonka päälle yksityiset pankit lisäävät voittohinnoittelunsa. Ohjauskorko välittyy aina lopullisiin korkoihin tuotantokustannusten lailla.

Jos rahan korko määräytyy automaattisesti markkinoilla, mikä rooli ohjauskorolla sitten on? Se on käytetyimpiä suhdannepolitiikan työkaluja. Jos laskusuhdanteen aikana halutaan lisätä investointeja ja kulutusta, lasketaan ohjauskorkoa. Näin korkotaso madaltuu ja lainoista tulee edullisempia. Samalla kynnys investointeihin laskee, kun tuottovaatimusten ei tarvitse olla korkeita. Vastaavasti talouden noususuhdanteissa korkotasoa nostamalla usein halutaan estää talouden "ylikuumeneminen".

Kun keskuspankki päättää ohjauskorostaan, kajotaan samalla markkinoiden luonnolliseen järjestymiseen. Esimerkiksi taloudellisesti tukalampana aikana rahan tarjonta on niukempaa. Tällöin todennäköisimmin korko on kysynnän takia korkea. Matalamman koron edellytyksenä olisikin yleisesti ottaen kylläisempi taloustilanne, jota leimaisi runsaampi ylimääräisen rahan tarjonta. Keskuspankin valta ohjata korkotasoa ei tähtää markkinoiden tehostamiseen, vaan ristiriitaisten tavoitteiden ajamiseen.

Oppimistamme faktoista huolimatta aikana, jolloin tulisi ehdottomasti säästää rahan tarjonnan kohentamiseksi, kehotetaan ja kannustetaan ihmisiä kuluttamaan "elintason säilyttämiseksi." Elintasoa ei kuitenkaan voi taikoa tyhjästä, vaikka jotkut päättäjät siihen uskovatkin. Kulutuksen edistämiseksi keskuspankki pystyisi periaatteessa painamaan lisää rahaa. Tämä olisi käytännössä rahan omistajien verottamista inflaatiolla.

Koska Euroopassa edellä mainittu rahapolitiikka on kontrolloidumpaa, suhdannepolitiikan työkaluista jäljelle jää vielä velan ottaminen. Koska kuluttamaan kehotetaan juuri aikana, jolloin ylimääräisen rahan säästöt ovat niukat, ajaudutaan hyvin herkästi ottamaan velkaa. Velkaa voidaan ottaa valtiollisesti julkisten investointien kustantamiseksi. Mitä kovempi on halu säilyttää entinen, parempi elintaso, sitä suurempi osa siitä perustuu lainarahalle. Toisin sanoen velkaantumisen takia elintason säilyminen on vain näennäistä.

Käytännössä poliittinen päätöksenteko on erilaisten eturyhmien ja imagokikkailijoiden kilpailua kansan suosiosta. Tällöin todella vaikeista asioista keskustelemista yritetään vältellä. Vähintäänkin erilaiset johdonmukaiset ratkaisut taipuvat eri tahojen paineessa tehottomiksi kompromisseiksi. Muutaman vuoden hallitusvastuussa olevat poliitikot voivat päättää vuosikymmeniä pitkistä velkarasitteista. Koska budjettiylijäämä on valtaa pitävälle suositumpaa käyttää erilaisten välittömien etuuksien jakamiseen, vastuun kantajat ovat vähissä.

Koulukirjoissa opetetaan, että "tasapainottavan" suhdannepolitiikan vastakohta olisi "suu säkkiä myöten -politiikka." Siinä valtion menot supistuvat ja kasvavat suhdanteiden mukana. Kyseessä ei kuitenkaan ole täydellinen vastapari, vaan osittain ideaalista suhdannepolitiikasta poikkeava käytännön kompromissi. Nousukaudella poliitikot ovat hyvin herkkiä lisäämään valtion menoja palvellakseen äänestäjiään välittömästi. Samalla laiminlyödään helposti velkojen maksua.

Molemmissa tapauksissa valtion toimilla on ratkaiseva rooli. Markkinoiden vapautta kunnioittavalle suhdannepoliittiselle tyhjiölle tunnusomaista on valtion passiivisuus. Tämän poliittisen minimaalisuuden etuina onkin poliittisten virheiden välttäminen. Valtion ollessa hillitysti taka-alalla velkaantuminen on mahdotonta, eikä seuraavilla sukupolvilla ole velkataakkaa maksettavanaan korkeiden verojen muodossa.

Korkeat verot aiheuttavat kansantaloudellista tehottomuutta. Poliitikkojen keskuudessa suosittu suhdannepolitiikka toteutuu korkeammilla veroilla sekä helposti myös valtion velkaantumisella. Hetkellisen elintason säilyttäminen koituu tässä tapauksessa jälkipolvien maksettavaksi. Samalla tullaan kylväneeksi seuraavien kriisien siemenet.

Tulevaisuuden haasteena olisi opettaa poliitikoille nöyryyttä talousjärjestelmää ja sen lainalaisuuksia kohtaan. Talous ei ole vihamielinen olio, vaan itse ihmisten vapaista valinnoista muodostunut eläväinen järjestys. Sen koskemattomuuden turvaamisessa auttaisi koko yhteiskuntaan iskostunut yksilönarvoajattelu ja vapauden kunnioittaminen.