Poliittisten liikkeiden yhtenevyys ja oleelliset erot

Posted by: Oskar Lindman 6 years, 3 months ago

(0 comments)

Kaikilla valtioon liittyvillä ideologisilla liikkeillä on huomattavia samankaltaisuuksia toiminnassaan. Poliittiseksi määritellään aatteellinen yhteisö, riippumatta siitä onko se valtionvastainen vai ei. Näitä yhtäläisyyksiä  näkee yhä enemmän, mitä nyt on toiminnassa mukana ja mitä laajempi on erilaisten kokoontumisten kirjo. Osasta yhtenevyyksistä on hyötyä, jotkut voidaan sivuuttaa vain merkillisyyksinä ja jotkut voivat olla peräti haitaksi. Ehdottomani paras tapa vapauttaa mieli vastaanottavaisuuteen on lukea kirjallisuutta laajasti , ei vain oman leirin teoksia ja sellaisia, jotka pönkittävät vain jo tuntemaasi ja osaamaasi, vaan myös vastustajien ja aatteeseesi vihamielisesti suhtautuvien. Mitä niljakkaampi ja halveksittu omissa ”oikeissa piireissä” on kirjoittaja etukäteistietosi pohjalta, sitä palkitsevampaa on näihin syventyä. On toki kuitenkin vain sinusta itsestäsi kiinni, yhdytkö kirjoittajaan lukemasi pohjalta vai pitäydytkö alkuperäisessä korrektiin ennakkotietoon perustuvassa kannassasi. Ajatuksellisesti vieras aines ei ole kuin tarttuva tauti, vaan sinä itse ratkaiset sen, toivottavasti paremman tiedon pohjalta, vaikuttaako se sinun käsityksiisi vai ei.

Kirjoittajan mielestä tärkein ja perustavin ero liikkeissä on, onko liike avoin vai suljettu. Avoin liike on avoimessa kanssakäymisessä muiden eri näkökannan omaavien liikkeiden kanssa ja on samalla oikeasti avoin sekä uusille ajatuksille että toisten tuomille uusille näkökulmille. Avoin liike on myös avoin ottamaan vastaan uusia ihmisiä toimintaan ja valmis perustelemaan yhä uusia yhteisiä näkökohtia käyttäen miksi olemme juuri tätä mieltä. Vaikka oma ajatussuuntansa on hyväksi tuntea läpikotaisin, on avoin liike valmis tarkastamaan omat totuutensa perusteita myöten. Diskurssi on sivistyssana joka kuvaa tietyn kokonaisuuden tai vaihtoehtoisesti ajatussuunnan sisältäviä aiheita. Ajatuksellinen diskurssi voi siis olla avoin tai suljettu.

Nykyään valtiotieteissä vallitsee tutkimuksellinen pluralismi, mikä on lähtökohtaisesti hyvä asia. Enää ei aatteellinen tausta määrittele tutkimusta ja leimaa tutkijaa, jaa blokkeihin. Samalla on kadonnut kannustin sotkea puhdasta politiikkaa tutkimukseen, nurkanvaltaaminen ja eri suuntien edustajien jyrkät kärhämät ovat mennyttä maailmaa. On jatkuvan keskustelun kohde, kuinka politiikka pidetään erossa tutkimuksesta ja onko tällainen jaottelu yhteiskuntatieteissä jossain mielessä edes järkevä. Väitetään kaiken olevan politiikkaa tai inhoa tuntien otetaan etäisyyttä koko asiasta. On sekä vapauttavaa että tuomittavaa, että eri ajatussuuntien edustajat arvioidaan samoin perustein, voi kysyä sopiiko täydellinen arvovapaus yhteiskunnalliseen keskusteluun ja onko debattia mahdollista jakaa luokkiin muulla tavoin kuin maailmalla jo tehdään. Avoimuus velvoittaa suhtautumaan jokaiseen poliittiseen diskurssiin yhtä arvostavasti.

Asioista kiinnostuneelle lukijalle pluralismi näyttäytyy lähinnä laajenneena lukuavaruutena. On vapaus valita kirjallisuutta, joka merkitykseltään sisältää yhtä arvokkaita ajatuksia katsomatta kirjoittajan puoluepoliittiseen identifiointiin. Tulee osata mahdollisimman monen poliittisen liikkeen ajatukset, tärkeimmät teoreetikot ja varsinkin heidän valtioajatteluun antama panoksensa. Ei ole väärin, eikä pitäisi olla myöskään häpeäksi vähän lainailla sieltä sun täältä, mikään liike ei ole ehdoitta ylivertaisesti oikeassa toisiin nähden. Mitä laajemmalle avataan ovet, sitä avoimempi liike on. On mielestäni väärin leimata kaikki lukemisto sosialismiksi pelkästään diskurssin sisällä keskustellun ja siinä esiintyvän tiedon perusteella. Jonkin sosialistisen ajattelijan ei tulisi tulla hylätyksi pelkästään  alkuperäänsä viitaten, eikä varsinkaan sulkea ja lokeroida se omalta agendaltaan asioista, joita pitää oikeina ja joihin voi yhtyä. 

Vahvaa johtajaa idolisoivat liikkeet ovat yleensä suljetumpia. Vahva johtaja vallanjanossaan antaa selkeät viholliskuvat liikkeensä jäsenistölle. Vihollinen voi olla sisäinen tai ulkoinen, miten vallankäyttäjä kulloinkin laskee itselleen edulliseksi. Myös erilaiset jäsenryhmittymät luovat viholliskuvia omia valtapyyteitään varten. Huomatkaa, että vahvan johtajan kaipuu ei aina viittaa pelkästään henkilöön vaan saattaa olla ideologisen liikkeen jokin faktio, usein perusteettomilla viholliskuvilla vahvistetaan porukan yhteenkuuluvuuden tunnetta asiasisällön kustannuksella.

Sosialistinen Kuuba on klassinen esimerkki viholliskuvilla leikkimisestä, Yhdysvallat on Kuuban päällimmäisin vihollinen ja kauppasaarron ylläpitäjänä syy talouden surkeaan tilaan, yleensäkin pahantekijä, joka mahtavuudessaan imee kehittymättömän maailmanosan ihmisten mahdollisuuden parempaan elämään. Yhdysvaltojen oletetaan kokonsa puolesta riistäjäksi vailla historiallista vertailukohtaa. Tällä retoriikalla sosialistiset johtajat siirtävät huomion pois oman talouden ja yhteiskunnan sisäisistä ongelmista, kuten surkeasta talouden järjestämisestä aikansa eläneiden sosialistisin periaattein. Ihanteet kuolevat hitaasti ja tästä kärsii maailmassa vielä monen valtion kansalaiset.

Toinen hyvä esimerkki on edesmenneen Neuvostoliiton sisäiset johtajakahinat, joissa hävinnyt osapuoli kylmästi likvidoitiin. Stalinista tuli valtakautensa edetessä pahasti vainoharhainen ja hän uskoi ilmeisesti itse omiin luomiinsa viholliskuviin. Hän käytti kohtuuttomasti valtaansa ja vainoista kärsi koko valtakunta, ei vain todelliset uhat vallallensa. Usein yksinvaltias saattaa uskoa oman propagandansa ja näkee itsensä messiaana, kansan rakastamana suurena johtajana. Jää mysteeriksi, miksei diktaattoreista päästä nopeammin eroon kuin nykyään.

Todellinen reaalipoliitikko lähestyy maailmanpolitiikkaa stabiilina järjestelmänä, Yhdysvaltain moraalinen velvoitus vapauden tuojana maailmalle rajoittuu maksamaan diktaattoreille tarpeelliset lahjukset, jotta hän jättäisi kansansa rauhaan. Koska johtajista ei päästä eroon tarpeeksi nopeasti kun on tarve, esimerkiksi kansannousun seurauksena, on kylmän laskelmoinnin tulos toimia suoraan maan kansalaisten parhaaksi ja maksimoida heille olemassa olevien valtarakenteiden suomat rajalliset mahdollisuudet elää vapaasti. Tämä on realpolitikia parhaimmillaan.

Poliittisissa liikkeissä on paljon samankaltaisuuksia yli puoluerajojen. Puhutaan poliittisen eliitin syntymisen johtavan demokratioissakin vallan keskittymiseen. Kukin liike on tietty jäsenistönsä ja kannattamiensa ajatusten läpikyllästämä, mutta jokaisessa puolueessa on kyllä kokoon katsomatta omat politrukkinsa ja kyynärpää-taktiikkaa harjoittavat. Se tukkii uusia aloitteita ja estää poliittisen liikkeen uudistumisen. Monen mielestä oma puolue on se paras puolue ja näin varmasti myös on. Poliittinen puolue on joissain tapauksissa määrittämässä jäsentensä kokonaista maailmankuvaa, se nähdään tapana sitouttaa ihmisiä poliittisen vallan kahmimiseksi. Tämän ei voi olettaa johtavan avoimeen vallankäyttöön. Neuvostoliitossa luotiin kokonaan uusi uljas ihanteellinen ihmiskuva, mutta propagandalla ei kyetty muuttamaan kansan perusluonnetta ja uusi ihminen sai kärsiä nälästä ja aineellisesta puutteesta. Ironista kyllä, marxilaiset yhteiskuntatieteilijät tutkivat yhä edelleenkin ihmisyhteiskunnan pintarakennetta eräänlaisena kilpailevien (esim. porvarillisten) ideologioiden kilpakenttänä ja kykenevät väitetysti syvempään analyysiin kuin muut yhteiskuntatieteilijät. Voiko sittenkin väittää, ettei yhteiskunnan superstruktuuri sittenkin ole jotain aivan muuta kuin vain puhtaasti ideologioiden luomaa?

Taiteellisia ja luovia ihmisiä vetää puoleensa liike, joka pyrkii yhteiskunnalliseen mullistukseen. Täytyy olla hieman radikaali, jotta kietoo ympärilleen ihmisen, joka on keskittynyt maailman uusiksi näkemiseen ja sen toiselle uudelleen selittämään. Ja jos ei liikkeen ydin ole idearikas, miksi vaivautua? Poliittisten liikkeiden äärilaidat täyttyvät saman persoonatyypin omaavista. Muuten ei ole väliä, onko libertaristi vai kommunisti, tiukasti oikeaoppisen doktriinin seuraaminen tuottaa liikkeeseen pakosti tiettyä dogmatiikkaa, sisäänpäinlämpiävyyttä ja eksklusiivisuuspaineita. Varsinkin ylhäältäpäin johdetuissa liikkeissä se saattaa jumittaa liikkeen momentumin, joka on kaikkein tärkeintä. Voi syntyä ryhmittymiä, jotka jakavat liikkeen keskenään erimielisiin kuppikuntiin. Tämä voi olla myös rikkaus, vähän riippuen keskinäisen keskustelun asteesta. Jos kukaan ei ole valmis liikkumaan omista lähtökohdistaan, se johtaa molemminpuoliseen kuurouteen.

On aika pelata taistolais-kortti. Taistolaisia pidetään Suomen poliittisessa historiallisesti uniikkina ilmiönä, maamme on niin konsensus-hakuinen, että pienikin radikaali porukka voi saada paljon aikaan – ainakin paljon melua. Taistolaiset ovat radikaalin liikehdinnän perikuva, Suomen historiassa vain IKL on päässyt lähes samaan kyseenalaiseen asemaan. Jälkimaailman naurut ovat ansaitut ja aika moni on ehkä tuntenut itsensä pelleksi jo silloin aikoinaan. Minkäänlaista vetoa poliittiseen keskustaan ja sovitteluun ei tunnettu, kaikki panokset tuhlattiin jo silloin, toiveena parantaa maailmaa. Tarkoitus oli uhrata kaikki kuviteltavissa oleva, jotta maailmassa tapahtuisi nyt ja heti. Uhkakuva historiassa on esikuvana, kun liikkeet asemoivat itsensä uudelleen poliittisella kartalla. Pelottelupuhe taistolais-vertauksista ei kuitenkaan ole aivan täyttä mielikuvitusta. Se on jokaisen poliittisen liikkeen painajainen, että oikeasti vertaillaan taistolaisiin. Taistolaiset olivat todella tarkkoja seuraamiensa doktriinien oikeaoppisuudesta, joita he kaiken lisäksi ymmärsivät huonosti ja tulkitsivat kehnommin. Taiteellinen vapaus sytytti kannattajissaan palon ehdottomuuteen, avoimeen provokatorisuuteen ja täyteen sokeuteen koskien sekä liikkeen politiikan aikaansaannoksia käytännössä, että ideaalien täydelliseen näköalattomuuteen. Me olemme libertaareina vaarassa ajautua pienenä radikaalina liikkeenä samaan asemaan, jos emme pidä varaamme. Siksi on paikallaan pelata taistolais-kortti.

On asioita, joita sekä poliittinen oikeisto sekä vasemmisto jakavat. Kommunistit kokevat maailmanahdistusta, nähdessään maailman piittaamattoman kylmän kapitalistin tuotoksena, jossa siis kapitalisti toimii pahantekijänä. Me kapitalistit koemme puolestamme maailmanahdistusta kaiken maailman kommunistien salajuonista, kommunistien esittäessä puolestaan maailmassa pahaa ja väärintekoa. Tämä hahmottuva kokonaiskuvio ei taida olla sieltä kaikkein järkevimmästä päästä, yhteistä taitaa vain olla se, että yhteiskunnallinen kehittymättömyys nähdään yhteiskunnan eli ihmisten aikaansaannokseksi. Pelastususkonnot nojaavat samanlaiseen ihmisen perustunteeseen, joka on liian paljas ja liian altis meitä ylempien hyväksikäytölle. Tosin, moni muukin poliittinen liike nojaa tälle tunteelle. Vihreät odottavat ympäristökatastrofin tuhoavan sivilisaatiomme vielä elinaikanamme. On toki myös vihreitä ajattelijoita, kuten tanskalainen Björn Lomborg, jonka mukaan asiat ovat menossa yleisesti ottaen parempaan suuntaan. Länsimaisten konservatiivisten historioitsijoiden esittämä kritiikki Neuvostoliiton yhteiskuntajärjestelmää kohtaan koostui juuri tästä, uskonto korvattiin samoihin tuntemuksiin vetoavalla sekulaarisella järjestyksellä ja kiellettiin uskonnollisten menojen harjoittaminen. Fasistit ja kommunistit kilpailivat hirmuteoilla inspiroiden vuoroin  toisiaan, propagandalla rakennettiin massapalvontaa ja valtiojohto esiintyi monumentaalisissa massatilaisuuksissa. Länsimaissa arvosteltiin tätä modernia orwellilaisuuden ilmentymää ja sitä vastaan kehittyi kritiikki, joka vieläkin näkyy jopa valtion hallitsemissa tiedotusvälineissä. Yleisesti, individualismia ei arvostettu, vaan yksilö oli aina osa kollektiivia ja vastoin omia vakaumuksiaan valjastettiin ajamaan jotain korkeampaa hyvää. Viime kädessä kaikki pyrki täydellisen valtion täydelliseen hallitsemiseen ja kaikki vaihtoehtoinen pakotettiin painumaan maan alle, synnyttäen eräänlaisen varjoyhteiskunnan, jota virallinen valtio kovin keinoin eli väkivalloin pyrki suitsimaan.

Dogmi on liikkeen tapa suojella omia ydinajatuksiaan. Oletetusti on pakko tehdä joissain tapauksissa vähän väärin, että yleensä toimimme oikein. Sananvapauden kannattajat joutuvat hyväksymään natsiretoriikan, vaikka eivät siitä pidä, mutta se on nähtävä halpana hintana täydellisen sananvapauden suojelemiseksi. Toinen asetelma, tasa-arvon edistäjät joutuvat viestinsä mukaan syrjimään valtaväestöä, saavuttaakseen vähemmistölle etuja, tasoittaakseen pelikenttää, niin sanotusti. Jos kuitenkin aivan tarkkaan asiaa mietitään, oikeastaan ei syrjitä edes ryhmää ”miehet” (sukupuolia on määritelty vain kaksi, sic), vaan ryhmää, joka on määritelmältään ”ei-nainen”. Tällaista ryhmää ei tosin voi olla tietyssä mielessä olemassakaan, sillä jos määrittelemme sen, siirrymme jo tietynlaiseen syrjintään, koska valikoimme kaikista juuri tämän ryhmän. Jos valikoimme ryhmän ”ei-musta-mies”, tulee asia jo kai selvemmäksi? Liberaali individualismi totta kai todella toimii loistavana ohjenuorana. Positiivinen syrjintä on siis ajatuksellinen kupla, arpa joka ei voita!

Otan vielä dogmista yhden esimerkin, joka liittää tämän lukijoiden maailmaan. Libertaarit vastustavat valtion interventioita ihan jokaisessa tapauksessa, jotta sosialistit eivät tämän myönnytyksen myötä luo kokonaista hyvinvointivaltiota tai pahemmaksi onneksi totalitaarista diktatuuria, jossain tapauksessa. Ei enää pelattaisi demokratian pelisäännöillä ja vapautta ei enää saa takaisin sen menetettyään. Aseenkanto-oikeuden puolustaminen perustuu tällaiselle argumentaatiolle, jossa valtiollinen kontrolli hiipii hiljaa sisään eikä enää poistu. Olemme kuin sammakoita hiljalleen kuumenevassa kattilassa, kuluneen vertauskuvan mukaan. Siksi vaaditaan tiettyä ehdottomuutta ja ei tippaakaan ole varaa antaa periksi. Lipsahduskin väärälle puolelle tuottaa loputtoman sarjan huonoja päätöksiä ja johtaa lopputulokseen, joka ei ole yleisesti haluttu, eikä ehkä vastaa enää edes aloitteentekijöiden alkuperäistä tarkoitusta. Demokratianvastaisuus ei johda oikealle tielle, ansaittua kritiikkiä saa esittää, mutta se lienee silti paras hallintotapa. Millainen maailmanhistoria olisikaan, jos Neuvostoliitossa olisi vallinnut demokratia proletariaatin diktatuurin sijasta?  On selittämättömissä olevaa, että tällainen valtio, josta siis puuttui demokratia, on aiheuttanut laajaa ihailua länsimaissa! Realistisesti puhuen, vallassa oleville  politiikassa kysymys on keskitien kulkijoiden tekemistä kompromisseista, joilla yhteiskunta oikeasti pyörii ja toimii. Siksi neuvoni on, että liikaa laitapolkujen kulkijaksi ei pidä ajautua, ellei päämääränä ole toimia marginaalissa.

Jokainen poliittinen liike omii ajatushistoriasta oman siivunsa. Tavallisesti tämä tapahtuu väitteellisellä meta-tasolla enemmänkin kuin kyse olisi faktuaalisesta ja todellisesta yhtenevyydestä. On paikallaan kysyä, onko tällaista perustaa edes varsinaisesti luotavissa. Varsinkaan kukaan ei ole täysin suvereeni kirjoittamaansa kohtaan ja omista sanomaansa itseoikeutetusti vain itse. Romantikkojen mielestä tässä on kyse ajatussuuntien välisestä mittelöstä älyllisestä ylivallasta. Pessimistit tai oikeastaan realistit näkevät tämän vain eräänlaisena vallan kahmimisena, johon jokainen aatteellinen liike poikkeuksitta syyllistyy. Oma liike on muka aina ollut oikeassa ja sen historia on jossain muodossa ollut edustettuna - ei vähempää kuin aina. Vaalilauseena käytetty ”Jeesus oli demari” on jonkinlainen tahallisen väärinymmärryksen ja vääristelyn huippu. Kyse ei ole puhtaasti aatteiden kamppailusta, jossa aatteet ovat jalostuneet puhdasoppisiksi mielipiteiksi, jossa toinen osapuoli on oikeassa ja toinen väistämättä väärässä, vaan lainailusta vähän puolelta kuin toiseltakin.

Tarkentaen, aatehistoriaa miettiessä tulee tulokseen, että tietty aikansa teksti saa uuden elämän, kun se valjastetaan jonkin modernin poliittisen liikkeen käyttöön. Teksti ei elä vain omassa ajassaan, vaan on lainailtu yhä uuteen uusiokäyttöön. Teksti ei siis ole sanomaltaankaan sama aina, vaan se saa uusia merkityksiä ja tulkintoja, miten nykyisyys sitä tulkitsee. Tekstuaalinen maailma ei ole koostettu pysyvistä ajanmerkeistä vaan erilaisista ajankuvista. Luova intertekstuaalisuus luo perustan ja pohjan ei-auktoriteetteja kumartelevaan avoimeen keskustelutapaan. Nämä ajankuvat tulkitaan jonkin yhdistävän ideologisen doktriinin kappaleiksi ja oppineilla onkin jatkuvia riitoja rajanvedosta, onko tämä tai tämä ajattelija tarkoittanut sanomallaan juuri näin tai näin. Näistä asioista ei päästä yhteisymmärrykseen, vaan usein nähdään viittauksia vähän jokaiseen nykyiseen ajattelijaan tai ajatussuuntaan, sisältäen puolittaisuuksia ja etenkin puolitotuuksia, oikeaakin tulkintaa ja suoranaista peiteltyä vääristelyäkin.

Ajattelijoiden lainaileminen edellyttää siis jatkuvaa uudelleentulkintaa. Koska alkuperäiset tekstit ovat selittävyydeltään nykyisiin teksteihin verrattuna vähäisempiä, on nähtävä jonkin ajatuksen, vaikka ei olisikaan jo täysin kypsä, ennakoineen tiettyä nykyistä ajattelijaa. Kulttuurikerrostumat luodaan, jotta sanottu ja luettu asettuu erityiseen kontekstiinsa. Vanhemmat ajattelijat typistetään esiintymään kulttuuriviittauksissa. Libertaarilta puolelta Ludwig von Misesin liberalismi oli kantilaista, koska hän erotteli taloustieteen käyttämät metodit apriorisiin ja aposteriorisiin, jälkimmäisen olevan taloustieteessä kelpaamatonta tiedonluokkaa. Toinen libertaari-taivaan tähti Murray N. Rothbard määritellään aristoteliseksi ja skolastiikasta innoituksensa saaneeksi, viitaten hänen tapaansa informaation keräilyyn (Aristoteles luokitteli maailmanasioita) ja päättelynsä rakenteeseen (monimutkainen teorianmuodostus, hipoen logiikkaa puhtaassa muodossa).

Paitsi että valtioajattelussa on eroavaisuuksia, joiden perusteella diskursseja luokitellaan kategorioihinsa, on löydettävissä paljon yhteneväisyyksiä. Näiden etsiminen ja käsittäminen voi osoittautua todella hedelmälliseksi. Minimivaltion ideaaliin on sovitettavissa ainakin weberiläinen ja hegeliläinen ajattelu ja tietenkin moni muu, vähän riippuen siitä, mitä valtiosta odotetaan tai mitä sillä tarkoitetaan. Tämän artikkelin logiikka seuraten, mitä enemmän näitä omitaan diskurssiimme, sitä rikkaampi ja avoimempi se on.

Jokaisella aatteellisella liikkeellä on oma utooppinen rakenteensa. Kuvataan aika, jolloin liikkeen idea oli puhtaimmillaan eli kultakausi, jolloin asiat olivat niin hyvin kuin vain tässä maailmassa voi olla. Tämä nykyisessä liberalistisessa liikkeessä on lähinnä 1800-luvun manchesterilaisen taloudellisen liberalismin valtavuodet vapautetun maailmankaupan, porvariston nousun ja demokraattisten yhteiskuntien siemenen kylvämisen aika. Tällöin hyvinvointivaltiota ei vielä tunnettu ja talous kasvoi räjähdysmäisesti. Tästä valtiomuodosta käytetään nimitystä liberaali demokratia, joka on länsimaissa nykyisin vallitseva valtiomuoto. Tästä on taannuttu keski-aikaan rinnastettavaan ajanjaksoon, joka on pysähtynyt ja stabiili. Tämä ulottaa lonkeronsa nykymaailmaankin, mutta kyllä joskus palaa aika, jolloin kaikki on taas hyvin. Joskus tulevaisuudessa koittaa uusi kulta-aika, jolloin nykyinen vaivannäkö palkitaan ja maailman vääryydet oikaistaan. Palkinto on joskus tulevaisuudessa, me olemme varmasti voittajien puolella. Näin taas pelastususkontojen rakenne. Tämä yhdistää siis aivan kaikkia aatteellisia liikkeitä, katsomatta poliittiseen asemaan, olisi kummallista jos jokin liike onnistuisi tämän väistämään, enemmänkin kuin olisi kummallista, että asia todella on näin.

Libertaari-liikkeessä on omat heikot puolensa, jää nähtäväksi miten avoimena sen on mahdollista pysyä. Tarkkaan tutkittaessa on havaittavissa myös arvoja, jotka ovat liikkeellemme yhteisiä, kuin vain yksilönvapaus ja sen ilmentämä negatiivinen vapaus. Väittäisin, että libertarismissa on pohjimmiltaan kyse vapaan tahdon täydellistymisestä yhteiskuntatieteen asuun puettuna. Liike, johon itse haluaisin kuulua olisi täysin avoin, ei tietenkään hierarkkinen,  ei dogmaattinen ja ainakaan ei totalitaarinen. Se on vapaamielisen ihmisen valinta.