Omaksu individualistin maailmankatsomus

Posted by: Oskar Lindman 12 years ago

(0 comments)

Nykyisin individualismi määrittyy ihmisten mielessä lähinnä negatiivisesti, emme halua tunnustautua individualisteiksi sen tähden mitä kaikkea sen nähdään pitävän sisällään. Harva meistä valitsee olla individualisti. Sanana se on ryöstetty kuvaamaan egoistista pröystäilyä tai mikä vielä katalampaa, jonkinlaista jokaisen oman elämän identiteettiprojektia, johon jokaisen länsimaisen ihmisen on oltava valmis osallistumaan. Me täytämme elämämme sisällöillä, jotka vain sattuvat sopimaan hatarasti koottuun kokonaiskuvaan.

Individualismi eli yksilöllisyys on maailmankatsomus, jossa maailmaan nähdään koostuvan vapaasti valitsevista yksilöistä. Kukin meistä arvioi oman etunsa parhaiten itse, kukin meistä annettuna tilaisuus siihen, tekee itselleen aina parhaat valinnat. Tämä ei tarkoita toisen ihmisen syrjäyttämistä tai täydellistä laiminlyöntiä, se vain tarkoittaa ettei siihen tule ulkopuolelta puuttua. Usein individualisti kohtaa juuri tällaisia ennakkoluuloja, neuvon ne vain murtamaan.

Individualistin vastakohtana on muka reilu altruistinen aidosti yhteisöllinen ihminen. Todellinen vastakohta on kuitenkin pakkokollektiiveille rakentuva maailmankuva, jossa sosiaalisuus taitona sekoitetaan yksilön synnynnäiseen ominaisuuteen. Jokainen meistä on sosiaalinen ihminen, yhteisöllinenkin, jo luontaisilta ominaisuuksiltaan, ei sitä voi ottaa pois vaikka vain jos joku harhautunut hörhö ilmoittaisikin sitä periaatteesta vastustavansa. On asia erikseen, miksi individualismi on lähes poikkeuksetta älykkäiden, suurten yksilöiden elämänvalinta, jokaisen oma salainen pahe tai julkinen kunnianhimo.

Nykyistä aikaa on nimitetty individualismin kulta-ajaksi, mutta aatteiden valtavirta korostaa aina tätä toista puolta ihmiselossa, varsinkin valtiollisissa yhteyksissä korostuu retoriikka, joka nojaa holhoamiseen ja yksilöiden tekemien vapaiden valintojen vieroksuntaan. Vaikka kuinka valistuneiksi kansalaisiksi kasvaisimme, on aina jossain byrokraatti vaanimassa meitä paremmalla tiedolla. Olemme kuin pieniä lapsia valtion hellässä huomassa, kykenemättömiä näkemään asiat laajemmassa kontekstissa kuin vain oma pieni tilamme antaa meidän ymmärtää. On olemassa kokonainen kirjallisuudenmaailma, jossa tätä jakoa pohditaan. En tässä yhteydessä lähde keskusteluun esimerkiksi vaikkapa hegeliläisestä valtioruumiista ja siitä mahdollisuudesta, että vapaus toteutuisi vain valtiossa.

Mitä individualismi sitten tarkalleen ottaen on? Se on lähtökohta. Se on lähtökohta kaikelle, mitä maailmassa kuvitella saattaa. Me emme aisti maailmaa sellaisena kuin se on, me vastaanotamme ja suodatamme sen meidän maailmankuvaamme sopivaksi. Toisilla se saattaa olla pirstaleinen, toisilla solidi ja kaikki kolhut kestävä. Toisilla meistä se saattaa olla avarampi kuin toisilla. Jokainen meistä tekee oman valintansa, mitä tästä maailmasta oikein tykkää.

Ei voi käsittää sosiaalisia rakenteita käsittämättä niiden tapaa rakentua. Väitän, että oikea tapa toimia tässä on lähteä perusyksiköstä liikkeelle, yksilöstä. Me emme  voi tehdä suurta harppausta ja maalailla maailmoja, jotka olisivat meille yksilöille vieraita tai täysin tuntemattomia. Me emme voi väittää hetken mielijohteesta edustavamme yksin valtiota, jos näin ei todellakaan ole asianlaita. Kukaan ei yksinkertaisesti uskoisi meitä ja koko hommalta putoaa näin ollen pohja. Me emme voi tehdä hyvää toisille, ymmärtämättä syvällisesti, mitä toiselle hyvä on. Me emme voi auttaa toista ihmisistä, tuntematta hänen tilannettaan ja omia arvostuksiaan. Kerjäläisille annettu almu voi väitetysti myös pahentaa hänen tilannettaan tehden hänet riippuvaiseksi antamistamme almuista. 

Valtioajattelu vallitsevana pakkokollektiivina on täynnä ajattelua, joka tekee meidät riippuvaisiksi ylimmästä mielipiteensäätelijästä. Kaikki naamioidaan kaapuun, joka valtion edustajien eli byrokraattien toimesta määrittää meitä, huomaa ylhäältä päin, mikä on oikein ja meille hyväksi. Me emme voi tehokkaasti tätä vastustaa kuin omaksumalla annetut vaikuttamisen keinot, tässä piilee myös demokratian voima. Jokainen kansalainen on sidottu noudattamaan samaa proseduuria, joka tuo yhdenmukaisuuden paineen ja sitoo meidät samaan ajatusten virtaan. Kukaan meistä ei sooloilemalla pääse pitkälle. Huonona puolena tässä on tietty erilaisuuden todellisen ymmärtämisen katoaminen, emme ymmärrä toista ihmistä jos emme todella halua ymmärtää. Me kadotamme tämän tärkeän taidon, jos emme sitä aktiivisesti jalosta. Liberaalipiireissä ei tästä ominaisuudesta ole tarkkailujeni mukaan puutetta, me ymmärrämme mitä valtio todellisuudessa on ja mitä se toisaalta koittaa itsestään väittää. Ehkä syynä on kehno valtion itseymmärrys?

Individualistin elämänpolun valittuaan kehottaisin eräänlaiseen zeniläiseen lähestymistapaan muuttaa maailma myös meitä ymmärtämään. Olisi typerää sanoa, että ulkopuolelta pakottamalla saavutettaisiin suuria voittoja. Sokraattinen itsensäuhraaminen valistamalla ja välttämällä suurta julistusta, johtaminen esimerkillä on ainoa oikea tapa levittää individualismin ilosanomaa, koska toisenlaisen menetelmän valittuaan syntyisi kontradiktio päämäärien ja valittujen keinojen välillä. Tällöin saattaa syntyä todellista maailmanahdistusta, turhautumista, koska maailma ei pyöri uudella tapaa heti. On kuitenkin helpotus tietää olevansa oikealla tiellä.

Toiminta on jokaisen aatesuuntauksen onnistumisen keskipiste. Se, kuinka paljon aatteen kannattajia löytyy, ratkaisee valitettavasti tässä maailmassa, kuinka onnistuneena pidetään tietyn katsantokannan ihmistä. Maailma ympärillämme pirstaloituu yhä pienempiin ja pienempiin yksiköihin, nykyään ollaan vain kuluttajia, sekin on tärkeä yhteiskunnallinen funktio, joka yleensä halveksivasti hylätään. Kuluttaja on kapitalistisen maailmamme uusi perusyksikkö ja keskeinen vallankäyttäjä. Konsumerismimme on uusi itsehalveksuntamme muoto, me turhaan katsomme itseämme tässä roolissa alaspäin. Tässä on jotain samaa kuin muissa esimerkiksi evankelis-luterilaisessa uskonnollisen roolissa, ollaan nöyriä ja eletään kunniallista elämää, vaikka tämä kirkkokunta alun perin saavutti suurimmat voittonsa juuri kansankirkkona. Pröystäilevä kerskakulutus on vain velvollisuudentuntoisuutemme varjo, suurin osa kuluttajista käyttäytyy vastuullisesti ja katsoo mihin rahansa oikein pistää. Uusia vaikuttamisen keinoja kaipailevat eivät ymmärrä todellista valtaansa, jonka jokainen meistä on jo saavuttanut. Yksinkertaistaen voisi sanoa, että me kuluttajina kapitalismin perusyksikkönä käytämme myös ylintä valtaa markkinoilla.

Koko hyvinvointivaltio-ajattelu on läpikäymässä suurta muutosta, suurista yksiköistä siirrytään pienempiin ja palvelut pyritään räätälöimään meille yksilöille, juuri meille sopiviksi. Se sisäisesti hajottaa koko yksimielisen kollektiivisuuden paineen, vapauttaen meidät valitsemaan juuri niin kuin haluamme ja niin kuin tietty pitääkin tapahtua. Liberaalit perinteisesti pitävät pienistä hallintoyksiköistä, vannovat kansalaisyhteiskunnan nimeen ja pitävät oikeana tapana vaikuttaa, ei pelkästään suurimman kollektiivin eli valtion toimintaan, vaan vaikka vähän naurettavastikin esimerkiksi yhdistystoiminnassa.

Herätys individualismiin auttaa moneen vaivaan, jotka meille luodaan ylhäältäpäin, on helpottavaa nähdä maailma ikään kuin totena, sellainen kuin se on ideologisesta indoktrinaatiosta vapaana. En yritä myydä mitään tilalle, toteanpa vain että moni hätä on enemmän tai vähemmän poliittisista tarkoituksenmukaisuussyistä meille enemmän tai vähemmän valehdeltua, tehty tukemaan tietyn eturyhmän omia valtapyyteitä. Tällaisesta suoraan sanottuna sekasotkusta toivomme syntyvän jotain meille ihmisille suurempaa viisautta, johon yksin ei kykene. Terve skeptisyys kaikkea hypea kohtaan on onneksi synnynnäinen kyky sekin. On huolestuttavaa, että yksilö jätetään poliittisia ristiriitoja ratkaisemaan ilman ainoatakaan oikeaa tukijaa, joka edes vahvistaisi yksilön omaa uskoa kyvykkyyteensä ja takaisi todelliset vaikutusmahdollisuudet.

Me menetimme uskomme meitä suurempaan tarinaan viimeistään Neuvostoliiton kaatuessa ja saimme niskaamme suuresti parjatun uusliberalismin, se on toteemi siinä missä sosialismikin oli. On kuitenkin kiireessä unohdettu, että individualistisin aate liberalismi oli todellinen ideologioiden sodan voittaja, nyt nähtynä ainoa oikea poliittinen liike. Voitonjuhlia ei ole näkynyt, ei julkista keskusteluakaan. On luotu poliittisesti hyvin negatiivisesti varautunut sana, jonka todellinen sisältö tarkoittaa olemassa olevia valtarakenteita ja kansainvälistä järjestystä. Kukaan täyspäinen liberaali ei menisi todellakaan väittämään valtiokeskisiä yhteistyöjärjestöjä oikeastaan edes kovin liberaaliksi, jolla pohjimmiltaan tarkoitetaan yksilön korottamista ansaitsemaansa asemaan poliittisissa järjestelmissä.

On tarpeen korostaa individualistin maailmankuvaa erottavana tekijänä huonosti perusteltuja pakkokollektiivisia harhakuvitelmia sisällään pitäviä aatesuuntauksia vastaan. Jos minä en ymmärrä, miksi jokin on niin hyvä, tulee minun se myös hylätä. Kyse on lähes velvollisuudesta. Maailmamme kaipaa myös uusia kanavia vaikuttamiseen, ei pidä myöskään löysäillä, on tarpeen toimia aina kun se todella tarpeelliseksi nähdään. Toivon tarmokasta toimintaa individualismin puolesta, meillä yksilöllisen terveen järjen omaavilla on vain maailma voitettavana.