Muistinmenetys tekisi Suomelle hyvää

Posted by: Thomas Taussi 11 years, 8 months ago

(0 comments)

Olette ehkä kuulleet Naomi Kleinin dokumentista Shokkidoktriini. Vasemmistolainen "tuhokapitalismia" arvosteleva dokumentti näytti onnistuvan hyvin siinä, mihin sitä ei tarkoitettu. Se onnistui osoittamaan monia vapaan markkinatalouden vastaisen kehityksen, valtiojohtoisuuden ongelmia. Täytyy tehdä selväksi, että armeijan tehtävien yksityistämisestä huolimatta vapaassa markkinataloudessahan ei esimerkiksi ole mahdollista pidemmän päälle rikastua perustuslain vastaisella tuhoamisbisneksellä, ellei tilausten takana ole markkinatalouden vastavoimaa edustava valtiokoneisto. Jos tappaminen ja koskemattomuuden loukkaaminen on laissa kiellettyä, kuka voi rikastua toisten tuhoamisella? Entä miten koko kansan elintaso voisi kasvaa, jos arvokkaita tuottajia ja kuluttajia tapetaan? Ei mitenkään. Sosialistiselle Kleinille tätä on vaikea nähdä, sillä hän ei osoita  ymmärtäneensä valtiojohtoisuuden ja aidosti vapaiden markkinoiden eroa. Paremmin dokumentin nimeksi olisikin sopinut Tuhoetatismin nousu.

Kapitalismiin kohdistuvista uhrisyytöksistä on kirjoitettu muuallakin jo aikaisemmin. Puuttumatta enempää tuohon sivuseikkaan palataanpa itse shokkiteoriaan. Kleinin mukaan vapaata markkinataloutta on yritetty "tyrkyttää" kriisien kautta uusiin maihin. Kun jokin sodasta, taloudesta tai luonnosta johtuva katastrofi on ajanut ihmiset kamppailemaan elämästään, he eivät kykene keskittymään mihinkään muuhun. Tässä tilanteessa kansakunnan “yhteinen muisti” unohtuu hetkellisesti tai jopa lopullisesti. Siinä vaiheessa jonkun vapaan markkinatalouden edustajaksi profiloituneen maan hallitus puuttuu kriisistä kärsivän maan politiikkaan. Kleinin retoriikasta paistaa läpi, että länsimainen yksilönvapauden ideologia olisi itseispaha, vaikka "tuhokapitalismi" edustaa käytännössä kaikkea muuta kuin valtiotonta vapaata markkinataloutta. Jos vapaata markkinataloutta edistettäisiin aidosti, yritysmaailman ja valtion virkamiesten välillä ei olisi minkäänlaisia yhteyksiä. “Tuhokapitalismissa” taas yritykset hankkivat kilpailuetua lobbaamalla.

Vastaavasti Klein antaa kuvan, että vahvana aseena tuota itseispahaa vastaan toimii kollektiivinen muisti ja yhteinen historia. Kansakunnan kollektiivinen muisti ei kuitenkaan toimi pelkästään yhdensuuntaisesti. Jo 1900-luvun alkupuolelta on havaintoja kehityksestä, jossa melko vapaina pidettyjen markkinoiden kriisi vie ihmisiltä uskon koko järjestelmään, ihmisen yksilöllisyyteen ja vapauteen. Yhdysvalloissa 30-luvun lama aloitti valtion keskusjohtoistumisen ja markkinoiden sääntelyn. Surullisimpina esimerkkeinä tällaisista kriisien kautta syntyneistä järjestelmistä ovat natsi-Saksa ja Mussolinin Italia. Linja ei ole suora, mutta viimeisen vuosisadan aikana läntisissä teollisuusmaissa markkinoiden vapautumisen vastapainoksi on varmasti vähintään yhtä paljon esimerkkejä erilaisen sääntelyn ja valtiojohtoisuuden lisääntymisestä.

Periaatteessa valtioiden sisäisiin asioihin puuttuminen on osin markkinatalouden vastaista, koska se tapahtuu valtion avulla, veronmaksajien kustannuksella. Enemmänkin väite koskee historiallisia kokemuksia. Toisaalta läheskään kaikki valtioiden sisäinen toiminta ei edusta vapaan markkinatalouden suuntaista yksilön ja hänen omaisuutensa koskemattomuutta. Jos jossain Etelä-Amerikan maassa valtio päättää ryöstää länsimaisen yrityksen, se on rikos länsimaisen ja jo myös globaalin etiikan mittareiden sekä sääntöjen mukaan. Sama pätee enemmistön mielivaltaan. Pelkkä enemmistön mielivalta demokratian nimissä sekä valtion sisäinen itsemääräämisoikeus ovat pyhä asia ainoastaan opportunistisen sosialistisen ajattelun mukaan. Ero perussosialistin ja kansallissosialistin välillä on se, että kansallissosialistit haluavat, ettei mikään ulkoinen valtio puutu, jos etnisiä vähemmistöjä tuhotaan järjestelmällisesti oman valtion sisällä. Sosialistille tärkeämpää on, ettei ulkomaat puutu, jos valtio ryöstää tai alistaa ihmisiä. Periaatteessa ajatus tällaisiin ongelmiin puuttumisesta ei ole mitenkään väärä. Ongelmana on pikemminkin se, että hyvin harvoin toisten valtioiden ongelmiin puuttuminen on tapahtunut esimerkillisesti ja puhtaasti ilman taka-ajatuksia.

Muutenkin kuin taloudellisissa asioissa voidaan puhua valtiollisesta simputtamisesta. Yksittäiset koulusurmat innostavat poliitikkoja tiukentamaan aselakeja. Pahimmillaan kehitys johtaa siihen, että konkreettisten kriisien sijaan pelkkien ihmisten kokemusten ja tulkintojen perusteella vaaditaan yksilönvapauden rajoittamista. Näin on käymässä Suomessa, jossa internetin sensuuria ja sananvapauden rajoittamista vaaditaan rasismin ja ääriliikkeiden kitkemiseksi arviolta promillen luokkaa edustavien marginaalitapausten perusteella. Tälläkään hetkellä asianomaiset poliitikot ja asiasta huolestuneet ihmiset eivät ole kyenneet osoittamaan internetistä järjestäytynyttä perustuslain vastaista toimintaa pelkojensa vakuudeksi.

Kansakunnan yhteinen muisti voi olla turhankin lyhyt, tai se poimii epäolennaisia asioita. Monet epäpäteviksi, epäluotettaviksi ja ideologiavajaiksi opportunisteiksi osoittautuneet poliitikot jatkavat kansanedustajina ja jopa ministereinä kaudesta toiseen. Tämä on ikävä asia sinällään, koska jos menneisyyden virheitä ei muisteta, ne joudutaan toistamaan loputtoman monta kertaa uudelleen.

Kuitenkin kollektiiviseen muistiin näyttää kertyvän jotain kaukaisestakin historiasta. Tietoa ei välttämättä osata jäsennellä, eikä eri tapahtumien välille osata useinkaan rakentaa selittäviä suhteita. En väitä, että kollektiivisen muistin täytyisi olla yhdensuuntainen kaiken kattava teoria, vaan lähinnä jopa erilaisia, pitkälle vietyjä perusteluja ja näkemyksiä kiveen hakattujen viisauksien ja asenteiden sijaan. Jos ihminen ei käsittele kokemiaan asioita ja hae selkeyttä, seuraus voi kostautua. Joskus sekava yhteinen muisti voikin olla suunnaton taakka. Tarvitaan aina varaa kyseenalaistamiselle ja jatkuvalle muutokselle.

Suomi on esimerkki maasta, jossa ei olla koettu aivan äärimmäisiä shokkeja sitten viime sotien. Niin sanottu hyvinvointivaltio rakennettiin ulkoisten voimien myötävaikutuksesta, sillä Neuvostoliiton painostuksessa Suomessa ei voitu harjoittaa kovinkaan oikeistolaista politiikkaa. Lisäksi sodan runtelema maa oli kaaoksessa, mikä sinetöi valtion roolin yhteiskuntasuunnittelussa pitkiksi ajoiksi. Lisäksi monien muidenkin tekijöiden vaikutuksesta Suomeen syntyi vahva yhtenäiskulttuuri, jota pahimmillaan kutsuttiin "Kekkoslovakiaksi." Valtiolle keskittyi paljon valtaa ja varallisuutta, eikä nykyisen kaltaista markkinataloutta tunnettu hyvin. Jopa ulkomaankauppa tapahtui valtiokoneiston kautta.

Kun kuullaan vedottavan "vanhaan kunnon hyvinvointivaltioon", vedotaan siihen sulkeutuneen Suomen ja kabinettipolitiikan aikaan, jolloin valtion uskottiin melkein itsestään luovan hyvinvointia. Järjestelmä on osoittautunut kestämättömäksi ja joustamattomaksi globaalina aikana. Todellisen luonteensa hyvinvointivaltio osoitti jo 90-luvun laman aikana, mutta tärkeänä pidetty yhteinen muisti ei sano tästä mitään. Ilmeisesti 80-luvun lopun nousukausi käsitetään kapitalismina ja sitä seurannut lama kapitalismin kääntöpuolena. Vakavimpia syitä kestämättömyyteen on sokea usko poliitikkojen kykyihin suunnitella Suomelle kansainvälisesti menestyksekkäitä markkinakonsepteja sekä tarjota hyvinvointipalveluja riippumatta veronmaksajien ja veronkäyttäjien huoltosuhteesta.

Oli puhdasta sattumaa, että "vanha kunnon hyvinvointivaltio" pysyi pystyssä edes oman aikansa. Kuten jo edellä mainitsin, huoltosuhde määrittelee todella paljon mahdollisuuksia. Kun sotien jälkeiset suuret ikäluokat tulivat työikään viimeistään 1970-luvulla, veronmaksajia oli paljon enemmän verrattuna esimerkiksi eläkeläisiin, jotka kuluttivat veroja. Tällaisissa olosuhteissa pystyttiin helposti tarjoamaan erilaisia ilmaispalveluja matalammilla veroilla. Jos samaa yritettäisiin nykyään pienemmällä huoltosuhteella, se olisi jo taloustieteellinen mahdottomuus. Tämä johtuu siitä, että valtion verotulot eivät kasva suorassa suhteessa veroasteeseen nähden. Kansantaloudellisten tehokkuustappioiden takia tietyn veroprosentin jälkeen valtion verotulot alkavat laskemaan sitä enemmän, mitä kovemmin verotetaan. Huoltosuhteen optimoiminen on käytännössä mahdotonta. Suunnitteluyhteiskuntamme ei sentään ole niin pitkällä, että yhteiskunnalle tuottamattomia ihmisiä alettaisiin julmasti eliminoimaan kulujen karsimiseksi.

Lähes kaikki suomalaiset puolueet ylistävät hyvinvointivaltiota ja puolustelevat sen kestävyyttä sillä, että se on kestänyt epäilyistä huolimatta läpi taantumien ja haasteiden. 90-luvun lamasta ei kuitenkaan selvitty pelkästään vapauttavalla ja valtion roolia karsivalla politiikalla. On tärkeää huomioida, että valtion täytyi ottaa rutkasti velkaa. Viimeisen kahden vuosikymmenen sisällä velkaa on ehditty maksamaan takaisin niin vähän, että nykyisen taantuman velanotto voi kumota vuosikausien ponnistelut velan maksamiseksi. Jos huoltosuhde heikkenee entisestään, valtio joko elää yli varojensa tai sopeuttaa menonsa tulojen mukaan. Ensimmäinen ja nykyisin harjoitettava vaihtoehto on kestämätön. Hyvinvointivaltioideologia on polttomerkitty kansakunnan kollektiiviseen muistiin, eikä siitä jousteta. Järjestelmää ei ole varaa kyseenalaistaa, vaikka syytä olisi.

Tällaisessa tilanteessa selittämättömät populistiset uskomukset kansakunnan kollektiivisessa muistissa vain vaikeuttavat välttämätöntä talouden tasapainottamista. Välttämättömyyksien lisäksi on myös erillinen arvomaailma, johon suomalaiset suhtautuvat perinteiden vankeina. Arviolta aika suurta osaa suomalaisista ei huvittaisi joutua yhteiskunnallisen simputuksen, aukiolorajoitusten, sensuroinnin tai ryöstöverojen kohteeksi. Silti suomalaiset hyväksyvät mekaanisen jähmeän konsensuspolitiikan äänestämällä sitä edistäviä puolueita kuin tavan vuoksi. Aivan kuin selittämättömästi suomalaiset pyrkisivät politiikassa tavoittelemaan vanhentuneen, vuosikymmenten takaisen kartan mukaisesti positiota idän ja lännen, yksilönvapauden ja mielivallan välistä - ihan vain periaatteesta.

Monet maat, jotka ovat lähteneet nousuun ruohonjuuritasolta esimerkiksi kommunismin romahduksen jälkeen ovat oppineet toimimaan suuressa maailmassa itsenäisesti ja kyenneet myös hylkäämään sellaiset perinteet, jotka rajoittavat kehitystä. Näin on käynyt mm. eteläisemmässä naapurissamme Virossa, jossa kommunismin ja miehityksen läsnäolo sekä sen totaalisen epäonnistumisen aiheuttama kurjuus osoittivat ihmisille, että on ehdottomasti valittava toinen tie. Suomessa sosialismia ja suunnitelmataloutta ei ollut aivan siinä määrin, että sen nimissä toimiva järjestelmä olisi pettänyt ihmiset katastrofaalisesti. Kuitenkin hyvinvointivaltio petti nuoret ikäpolvet ja tulee pettämään jatkossakin kestämättömien valtionvelkojen sekä ryöstöverojen muodossa, ellei sokeaa uskoa valtion pohjattomaan rahakuiluun lopeteta.

Itse sanoisin, että Suomelle voisi olla enemmän hyötyä jonkinlaisesta kollektiivisesta muistinmenetyksestä, kuin vanhentuneiden, perusteettomien tavoitteiden haikailusta. En tarkoita totaalista historian unohtamista saati kieltämistä, vaan juuri kriittisempää tarkastelua sekä ennakkoasenteiden hylkäämistä.