Miksi valtiollinen velkatakaus on väärä valinta

Posted by: Santtu Mäki 11 years, 10 months ago

(0 comments)

Euroopan valta- ja talouseliitin mukaan Suomen yhdessä muiden EU-maiden tulisi taata Portugalin valtion tarvitsemat lainat. Portugalin valtiolla on vaikeuksia velanhoidossa, ja se on ajautunut kelvottaman fiskaali- ja finanssipolitiikan johdosta alati syvenevään suohon. On esitetty, että koko Euroopan talousalueen finanssisektorin vakaus olisi riippuvaista Portugalin kyvystä hankkia lisärahoitusta tilanteensa lievittämiseksi. Harva on kuitenkaan kysynyt miksi näin olisi? Vielä harvempi kysyy: mikä tulisi muuttumaan?

Interventionismi

Pääasialliset mallit, jonka mukaan yhteiskunta voi järjestäytyä, ovat markkinatalous ja sosialismi. Sosialismin tuhoisuuden tultua selväksi viime vuosisadan suurissa yhteiskunnallisissa kokeiluissa, on käytännössä koko maailma siirtynyt noudattamaan markkinataloutta - mutta ikävä kyllä ei täysin. Talousmalliksi on vakiintunut erikoinen, mutta samalla lähes universaali poikkeama markkinataloudesta: interventionistinen talousmalli. 

Interventionistinen logiikka kuuluu pähkinänkuoressa näin: "emme halua tuhota yksityisomaisuuden ja markkinatalouden instituutioita, vaan haluamme taltuttaa ne yhteiskunnan edunajajaksi." Jyrki Katainen kuvasti interventionistista ajatusmallia täydellisesti kertoessaan kuinka "markkinavoimista on nyt otettu niskalenkki" viimeisimmän finanssikriisin jälkimainingeissa. 

Ludwig von Mises esitti teoksessaan "Interventionismin kritiikki" merkittävän kysymyksen: miten varmoja voimme olla, että interventionisti kykenee saavuttamaan tavoitteensa valitsemillaan keinoilla? Von Mises määritteli teoksessaan interventionismin käsittämään sellaiset valtiolliset toimet, jotka tähtäävät rajoittamaan tuotantotekijöiden omistajien ja entrepreurien kykyjä käyttää hallussaan olevia taloudellisia keinoja haluamallaan tavoin. 

Ymmärrämme tämän määritelmän perusteella mitkä ovat interventionistisen talouspolitiikan kannattajien tavoitteet: hyödyntää pääomia tavoilla jotka hyödyttävät politiikan määrittäjiä. Politiikan määrittäjien ollessa -- naiivistisessa mallissamme, jossa unohdamme julkisen valinnan ongelmat -- poliitikot ja näiden äänestäjät. Interventionismissa ei siis ole kyse pääomarakenteen suoranaisesta sosialisoinnista, vaan vain päätäntävallan osittaisesta sosialisoinnista.  

Interventionismin lähihistoria

Kun Yhdysvaltain liittovaltio asetti tavoitteekseen nostaa asuntojen omistusastetta erityisesti alaluokkien keskuudessa, harjoitti se interventionistista politiikkaa luomalla kannustinjärjestelmän ja ohjaamalla taloudellisia toimijoita kohti tuotantorakennetta joka olisi ilman näitä toimia jäänyt toteutumatta.

Esitämme siis kysymyksen: saavuttiko Yhdysvaltain liittovaltio asettamansa tavoitteet? Välittömästi toimien toteuttamisen tilastollisesti voitiin havaita asuntolainojen ja talonrakentamisen kiihtyneen, joten kaikki näytti hyvältä. Vasta myöhemmin karvas totuus paljastui ja seuranneesta ns. subprime-kriisistä toipuminen on vieläkin kesken - jos se on edes kunnolla alkanut. Vaikka lyhyellä aikavälillä asuntopolitiikka tuottikin lisääntynyttä omistusta, olivat pitkän aikavälin vaikutukset niin selvästi negatiiviset, että voimme varmuudella todeta interventionistisen politiikan epäonnistuneen totaalisesti.

Euroopan keskuspankki harjoitti subprime-kriisin paljastuessa aggressiivisen ekpansionistista politiikkaa. Laajentunut rahakanta ja täten luodut varat lainattiin eurooppalaisille liikepankeille jotka etukäteen luodun suunnitelman mukaisesti keräsivät puhtaita arbitraasivoittoja lainatessaan nämä varat eteenpäin, niin sanotuille kriisimaille (PIGS). Näin piilotettiin -- lähinnä saksalaisilta -- se tosiseikka, että EKP setelirahoitti velkajärjestelyt. EKP:n asema ei ole suoraan verrannollinen Federal Reserven asemaan Yhdysvalloissa, mutta kriisinjälkeisistä poliittisista päätöksistä eroja on vaikea löytää. 

Nämä kaksi esimerkkiä omalta osaltaan näyttävät karusti interventionistisen politiikan vaikutukset rahoitussektorin ja tällä sektorilla toimivien ihmisten toimintaan. Luotu moraalikato ja ylimitoitetun velkavivun haurastuttamat instituutiot tarvitsevat pikaisesti korjausta joka on mahdollista ainoastaan rajuin saneerauskeinoin. Uudet interventiot tulisivat parhaassta tapauksessa siirtämään kipua tuleville sukupolville ja pahimmassa tapauksessa luomaan täydellisen rahoitussektorin murenemisen hauraat perustat.

Interventionismi eripuran aiheuttajana

Keskuspankkitoiminta, pankkien lakisääteinet talletussuojat, sekä vähimmäisvarantojärjestelmä ovat interventionistisia toimia. Nämä toimet luovat vaikeasti havaittavia institutionaalisia sekä velkavipukäytäntöihin liittyviä haurauksia rahoistusmarkkinoille, samalla mahdollistaen satumaisten voittojen saavuttamisen pankki- ja finanssisektorilla. Tälläiset lakisääteiset toimet tuottavat tavallisen kansalaisen näkökulmasta epäreiluja tuloeroja, luoden samalla potentiaalisia ansoja, sekä entrepreneureille, että säästäjille.

Markkinataloudessa vaurastuminen on suora seuraus kyvystä tyydyttää mahdollisimman suuren ihmisjoukon toiveet. Interventionistinen talouspolitiikka tuottaa ensin häkellyttävää vaurautta, ja tämän jälkeen kohtuutonta kurjuutta -- ja kun nämä eivät kohdistu samoihin toimijoihin, vaan rikkauksista nauttivat pankkiirit eivät koe kurjuutta jonka tavalliset kansalaiset joutuvat niskoilleen ottamaan --, on ymmärrettävää, että kansalaiset, tultuaan poliitikkojen ja näiden lakeijojen huiputtamiksi, kokevat syvää turhautumista ja vihamielisyyttä markkinataloutta ja sen koettua epäreiluutta kohtaan. 

Markkinatalouden ja kapitalismin keskeinen tietojärjestelmä -- liiketaloudelliset voitot ja tappiot --tuhoutuu tappioiden muuttuessa julkisiksi. Sijoittajat ja pääoman omistajat ajelehtivat sokeina interventionismin aalloilla, puolustautuen kaikin mahdollisin keinoin. Lobbaajat, poliitikot ja asianajajat nauttivat kun hädänhetkellä luodaan toinen toistaan erikoisempia adhoc-ratkaisuja jotka tulevat poikimaan uusia ongelmia lähitulevaisuudessa. 

Lähitulevaisuuden näkymiä

Kun kriisivaltioiden kyky jatkaa velkojaan nykyisillä ehdoilla estyy, tulee seurauksena olemaan velkojien esittämät vaatimukset erinäisille saneeraustoimille. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että ollakseen uskottavia, on Portugalin päättäjien tehtävä poliittisesti vaikeaita päätöksiä. Heidän on järkeistettävä hyvinvointivaltionsa roolia portugalilaisessa yhteiskunnassa, sekä löydettävä keinoja lisätä kansantuloaan. Tosiasia on, että Portugalin valtiolla ei ole varaa ylläpitää nykyistä palvelu- ja kulutustasoa - eihän se muuten nykyisenkaltaisissa ongelmissa olisi!

Portugalin kivinen tie ulos velkajärjestelyistä tulee kulkemaan markkinauudistusten ja sosiaalivaltion järkeistämisen kautta. Tämän seurauksena monet portugalilaiset tulevat kokemaan niin elintasonsa, kuin tulevaisuutensakin uhatuksi. Tämä hetkellinen kärsimys on se hinta jonka Portugalin kansa tulee maksamaan valitsemiensa päättäjien poliittisten toimien johdosta. Vaihtoehtoisesti tulevat he jättämään lapsilleen aikapommin, jonka tuhoisat vaikutukset jättävät nykyisen velkakriisin varjoonsa mitättömänä historiallisena kuriositeettina. 

Kriisimaiden velkatakauksissa ja -paketeissa on ollut kysymyksessä ensisijaisesti Keski-Eurooppalaisten liikepankkien voittojen turvaaminen - vasta tämän jälkeen maiden kansalaisten etujen ajaminen. Jos eläisimme maailmassa, jossa pankkiirien töpeksiminen johtaisi pankkien vararikkoon ja omaisuuden kauppaamiseen kyvykkäämmille liikkeenharjoittajille, emme varmaankaan joutuisi sietämään vastaavanlaisia farsseja.

Valtavat rahoitusjätit joista valtioiden taloudet ovat tulleet riippuvaisiksi, ovat seurausta interventionistisesta talouspolitiikasta. Vastaus kysymykseen: "kuinka voidaan estää jättimäisten pankkien ja näiden kehittelemien kompleksien rahoitusinstrumenttien aiheuttamat tulevaisuuden uhat?", tulisi alkaa toteamalla: "estyä luomasta talouspoliittista kannustinjärjestelmää, joka tälläisten muodostumiseen johtaa, rankaista huonoista päätöksistä liiketaloudellisten tappioiden muodossa, ja antaa markkinatalouden toimia."

Loppusanat

Loppujen lopuksi keskeinen kysymys on: kuka päättää ja kenen asioista? Toimivatko päättäjinä kuluttajat markkinataloudessa, politrukit sosialismissa, vai poliitikot interventionistisessa valtiossa? 

Interventionismi on sellaisten menetelmien muodostama järjestelmä, jotka ensin häiritsevät markkinatalouden toimintaa, ja lopulta johtavat tämän tuhoutumiseen. Se ei johda ihmisten vaurastumiseen, vaan köyhtymiseen. - Ludwig von Mises