Marxismi perustuu virheoletuksille

Posted by: Thomas Taussi 6 years, 5 months ago

(0 comments)

Marxilaisesta taloustieteestä juontava marxismi kummittelee yhteiskuntatieteiden taustalla, oikeudenmukaisuuskäsityksissä sekä myös politiikassa. Kyse ei ole mistään vallankumouksellisesta sosialismin paluusta, vaan lähinnä alati olemassaolostaan muistuttavasta marginaalista. Vaikka hyvin harva kehtaa tunnustautua marxismin kannattajaksi, monesti Karl Marxia (1818-1884) saatetaan pitää vielä tieteellisenä auktoriteettina. Siihen saatetaan vedota vähintäänkin puolitosissaan, kun esimerkiksi maailman ongelmia halutaan sysätä kapitalismin piikkiin. Myös työväenliikkeen retoriikasta saattaa usein paistaa kunnioitusta Marxin ja hänen toverinsa Friedrich Engelsin (1820-1895) luokkateorioita kohtaan.

Pinnallinen kriittisyys marxismia kohtaan juontaa usein vanhaan 1800-luvun kontekstiin. Pätevämpi kritiikki Marxismia kohtaan ei kuitenkaan ole teorian iässä. Täytyy ottaa huomioon, että mm. varhaisemman, klassisen taloustieteen isän, Adam Smithin (1723-1790) liberaalin talouden ideat ovat säilyneet paremmassa arvossa nykypäiviin asti. Ovathan rauhanomaisempi vapaa kaupankäynti sekä luokkataisteluideologiaan rinnastettava kommunismi kaksi aivan eri asiaa. Koulukuntien iän takia monet marxilaisen taloustieteen huomiot rakentuivat kuitenkin silloisen valtavirran klassisen taloustieteen (Smith) päälle. Klassisen talousteorian puutteet saattavat siis selittää osin myös marxismin virheitä.

Marxismin oikeudenmukaisuuskäsitys perustuu pitkälti ylivedetyille johtopäätöksille taloudellisesta lisäarvoteoriasta sekä pääoman ja työn välisestä ristiriidasta. Carl Mengerin (1840-1921) sekä Ludwig von Misesin (1881-1973) tunnetuksi tekemästä itävaltalaisesta, myöhemmin myös uusklassisen valtavirran omaksumasta näkökulmasta marxilainen absoluuttiseen arvoon nojaava teoria on virheellinen.

Adam Smith, Karl Marx

Nykyinen taloustieteen valtavirta pitää itsestään selvänä, että tuotteen arvo määräytyy kysynnän ja tarjonnan mukaan. Kysyntä tarkoittaa ihmisten mieltymyksiä sekä hetkellisiä tarpeita, kun taas tarjonnassa on kyse tuotteiden saatavuudesta. Klassinen käsitys oli, että hyödykkeiden arvo oli joko tuotteelle sisäsyntyistä tai tuotantokustannuksilla lisättyä. Toisin sanoen tuotteiden arvon uskottiin olevan absoluuttinen. Marxilainen käsitys pohjautui tälle oletukselle korostaen, että lisäarvoa syntyi ainoastaan ihmisen tekemästä työstä.

Käytännössä absoluuttinen arvo tarkoittaisi sitä, että joillain tuotteilla voisi olla yhtäläinen vaihtoarvo, eikä ihmisillä olisi yksilöllisiä mieltymyksiä. Tällöinhän ihmiset saattaisivat ajautua vaihtamaan keskenään saman arvoisia tuotteita äärettömän kauan. Ajatus absoluuttisesta arvosta saikin uskomaan, että samoilla tuotteilla olisi voinut olla erikseen vaihtoarvo sekä käyttöarvo. Esimerkiksi ylellinen esine, vaikkapa kultaharkko olisi käyttöarvoltaan alhainen, mutta vaihtoarvoltaan korkea. Sen sijaan kultaharkkoa yleisemmin saatavissa olevilla välttämättömillä elintarvikkeilla olisi korkeampi käyttöarvo. Koska niukkuus ja ihmisten tarpeet ovat olosuhteisiin nähden suhteellisia, ristiriita vaihtoarvon ja käyttöarvon välillä on nykyisestä näkökulmasta vain harhaa.

Virheellinen perusoletus tuotteiden absoluuttisesta arvosta johtaa virheellisiin käsityksiin myös sovellettaessa teoriaa pidemmälle. Marxilaisen teorian mukaan kapitalistinen voitontavoittelu ryöstää työntekijän tuottaman lisäarvon yksinoikeudella itselleen. Lisäarvo on tuotteen loppuhinnan ja tuotantokustannusten erotus. Tämän ehtona on, että ihmisen tekemän työn arvo on absoluuttinen vakio. Käytännössä ihmisen työn lopullinen arvo realisoituu kuitenkin vasta tuotteen markkinoinnin ja myynnin yhteydessä.

Marxilainen näkemys ei ota huomioon, että joskus tuotteet jäävät myymättä, ja yritys tuottaa tappiota. Käytännössä tuotteiden houkuttelevuuteen markkinoilla voi vaikuttaa esimerkiksi markkinoinnin puutteellisuus. Marxilaisella logiikalla tämä voisi kuitenkin tarkoittaa yhtä hyvin, että itse tuotantoketjun työläisten työ olisi ollut haitallista. Vaikka yrityksen kirjanpidosta voidaan selvittää voitto, siis yksinkertaistetusti liikevaihdon ja tuotantokustannusten erotus, ei voida selvittää tieteellisesti, kuinka suuri osuus kullakin tuotantoketjun osasella on lopullisen tuloksen kannalta.

Olisi siis väärin olettaa, että työntekijälle maksettava palkka olisi yhtä suuri kuin hänen tekemänsä työn konkreettinen arvo lopputuloksen kannalta. Työntekijöille maksetaan välitön korvaus heidän omasta työstään. Vapaassa taloudessa tämä palkka sovittaisiin joustavasti työn kysynnän ja tarjonnan mukaan. Pääoman omistaja ja työn mahdollistaja, siis itse kapitalisti ei saa välitöntä korvausta saati korvausta ollenkaan. Varsinainen liiketaloudellinen voitto on vastine riskien ottamisesta ja niiden kantamiseen uhratusta ajasta. Tämä riski- ja aikaulottuvuus on hyvin merkittävä silta ymmärtääksemme, että marxilainen pääoman ja työn välinen ristiriita on enemmänkin toisiaan täydentävää ja rakentavaa yhteistyötä.

Palkkatyö on varma, mutta kapeampi suhteessa mahdollisiin voittoihin, joiden hankkimiseen liittyy epävarmuutta. Palkkatyötä tekevien ihmisten ei tarvitse olla tulosvastuussa omalla omaisuudellaan. Kapitalistit taas pidättäytyvät välittömistä tuloista sitoen pääomaansa työntekijöiden käyttöön ja näiden välittömiin palkkoihin. Voiton korkeampi ansio on luonnollinen vastine riskille. Marxilaisena ihanteena onkin, että yritykset olisivat yhteisomisteisia, ja että ylijäämä, voitto jaettaisiin työntekijöiden kesken. Itsessään tämä ihanne ei ole ristiriidassa markkinatalouden lähtökohtien kanssa. Mikä estäisi ihmisiä perustamasta yhdessä yritystä yhteisellä pääomallaan?

On olemassa eri asteisia esimerkkejä yhteisomistuksesta, mutta ne ovat enemmänkin poikkeuksia. Tämä johtuu siitä, että työntekijät arvostavat enemmän varmoja välittömiä tuloja kuin omaisuutensa sitomista pitkiksi ajoiksi epävarmalle pohjalle. Usein tuotantolaitosten perustaminen vaatii myös niin paljon pääomaa, ettei tavallisilta ihmisiltä löydy välttämättä edes yhdessä vaadittavia summia. Taloudellisen perustan ansaitsemiseenkin voisi kulua liian kauan aikaa.

Yksittäisten rahoittajien, Marxin halveksimien kapitalistien ansiosta työntekijöillä on mahdollisuus hakea lainaa työpaikkansa perustamiseksi, tai jakaa riskiä toimintaan sijoitetun pääoman kanssa. Ilman rahoitusylijäämää hankkinutta yksittäistä kapitalistia ihmisten akuutit tarpeet jäisivät toteuttamatta. Samoin pääomaa vaativat työpaikat jäisivät perustamatta. Yleistä elintasoa nostattanutta teollista vallankumousta ei olisi koskaan tapahtunutkaan ilman Marxin halveksimaa kapitalismia.

teollisuus1


Kun ymmärtää rahoituksen ajallisen ulottuvuuden, löytää myös moraaliset perustelut "koronkiskonnalle". Rahan lainaaminen ei ole vain rahan vaihtamista. Rahaa lainataan akuutin tarpeen tyydyttämiseksi sen sijaan, että tarve tyydytettäisiin myöhemmin tai jätettäisiin kokonaan tyydyttämättä. Markkinataloudessa voi olla työpaikkojen kannalta elintärkeää iskeä markkinarakoon oikealla hetkellä eikä liian myöhään. Lainaraha on siis tavallaan aikaa, josta maksetaan hinta korkona. Ylijäämäinen raha sitoutuu alijäämän kattamiseen tuottaen näin hyötyä.

Yhtä lailla muuttuu käsitys siitä, että pieni vaikutusvaltainen eliitti omistaisi suhteellisen suuren omaisuuden ja päätäntävallan. Käytännössä pääoman omistajat ovat sitoneet omaisuutensa palkkatyöläisten työpaikkoihin välineiden ja toimitilojen muodossa, eivätkä käyttövalmiiksi setelinipuiksi ja kultaharkoiksi suljettuihin holveihin. Jonkun täytyy kantaa vastuu liiketoimintaan sisältyvistä riskeistä. Voittojen ja tappioiden kollektivointi ei poista vastuuta, vaan ainoastaan toimivan ja joustavan työnjaon. Siinä on myös syy, miksi vapaassa taloudessa ihmiset ajautuvat yhteisomistuksen sijaan “kapitalistiseen” työnjakoon.

mises_hayek

Ludwig von Mises, Friedrich von Hayek

Itävaltalaisen koulukunnan vastine marxismille:
Kapitalismi on luonnollinen, hajautuneen evolutiivisen kulttuurikehityksen ilmentymä.