Markkinoiden vapaus ei riitä selittämään suhdannekriisejä
Posted by: Thomas Taussi 12 years, 6 months ago
Nykymaailmassa vallitsee käsitys, että vapaat markkinat synnyttävät säännöllisin väliajoin nousu- ja laskusuhdanteita. Puhutaan siis suhdannevaihteluista. 1900-luvulla taloustieteen ja -politiikan suurimmiksi haasteiksi muodostuivat tasapainon ja vakauden palauttaminen talouselämään. Siinä samassa odotukset valtiota kohtaan lisääntyivät. Koska epävakauden on tapana tuoda työttömyyttä, talouspolitiikan tehtäväksi muodostui myös työllisyydestä huolehtiminen. Itseisarvon ollessa lyhytjänteisessä talouden elvyttämisessä pitkäjänteiset laadullisen talouskehityksen arvot jäivät sivuun.
Suhdannevaihteluista puhutaan, kun kokonaistuotanto on potentiaalista tasoaan ylempänä tai alempana. Käytännössä talouden potentiaalinen taso on vain kokonaistuotannon kehityksestä johdettu arvio. Reaalinen taloudellinen kasvu sanelee tuotannon potentiaalisen tason. Jos esimerkiksi talous kasvaa mullistavien innovaatioiden myötä, itse talouden potentiaalinen taso kasvaa. Kyse ei siis välttämättä ole korkeasuhdanteesta. Jos taas taloudellisen kasvun aikaan tehdään paljon myöhemmin tappiolliseksi osoittautuvia investointeja, kokonaistuotanto voi hetkellisesti painua potentiaalisen tasonsa alapuolelle.
Useimmiten suhdannevaihteluista syytetään vapaata markkinataloutta. Pelastuksena vastaavasti nähdään valtion puuttuminen markkinoihin. Varsinkin politiikassa tieteelliset perustelut voidaan kuitata näpsäkällä retoriikalla, joista on poikinut "viisauksia". Esimerkkinä "markkinatalous on hyvä renki, mutta huono isäntä". Edellisessä kappaleessa mainittuihin asioihin markkinatalous voi kuitenkin vastata jo itsestään. Jos talous "ylikuumenee", eli investointeja halutaan tehdä paljon, rahan kysyntä kasvaa. Ylimääräinen raha on kuitenkin niukkaa, sillä vapailla markkinoilla ihmisten on täytynyt säästää rahaa lainatakseen sitä eteenpäin. Kysynnän kasvaessa myös rahan hinta, eli korko kasvaa.
Edellä mainitulla ilmiöllä on investointeja hillitsevä vaikutus. Kun investointien kustannukset kasvavat, yhä harvemmat kohteet nähdään kannattaviksi. Yhä harvemmat riskit nähdään harkitsemisen arvoisiksi. Jos vielä tämänkin jälkeen, vuosien päästä investoinnit osoittautuvat kannattamattomiksi, niihin sijoittaminen loppuu välittömästi. Taitavammiksi osoittautuvat analyytikot ja sijoittajat kartuttavat kokemustaan ja saavat käyttöönsä enemmän voimavaroja onnistumisten myötä. Vastaavasti tappiota tekevien varat kuluvat maksamatta itseään takaisin. Näin ne ohjautuvat tehokkaampaan käyttöön. Kapitalistinen voitontavoittelu siis pyrkii tasoittamaan suhdanteita kohdistamalla kysynnän ja tarjonnan tasapainotilaa kohti.
Kritiikin mukaan talouden tasapainotilan saavuttaminen voisi viedä niin kauan aikaa, että inhimillisesti olisi tärkeä keskittyä lyhyen aikavälin ongelmien korjaamiseen. Käytännössä tämä tapahtuu velaksi – jälkipolvia laiminlyömällä. Tämän talousajattelun isän John Maynard Keynesin kanta asiaan oli, ettei kannata murehtia liikaa tulevaisuudesta. “Pitkällä aikavälillä olemme kaikki kuolleet”. Keynesin ajattelussa ongelmallista on se, että kansantalouden monimutkaisuus halutaan yksinkertaistaa kokonaissuureiksi kuten kokonaiskysynnäksi. Rakennemuutokset voivat tapahtua suhdanteista riippumatta, sillä markkinoiden toiminta on luonteeltaan hajautunutta. Käytännössä valtio ei toteuta lukuisia elvytysoperaatioita rakennemuutoksia varten, vaan suurempien suhdannevaihtelujen toteutuessa. Tällöinkin elvytyksen aloittaminen saattaa jo olla liian myöhäistä.
Miten ylipäätään laskusuhdanne voi syntyä? Markkinoilla vallitsee voittojen ja tappioiden järjestelmä. Yritykset tekevät investointeja ottamalla lainaa ja käyttämällä säästöjään tuotannontekijöiden ostamiseen. Aineelliset ja aineettomat hankinnat pyritään hyödyntämään niin, että ne maksaisivat itsensä takaisin korkojen kera. Tällöin investoinnit tuottavat voittoa. Muussa tapauksessa investoinnit osoittautuvat tappiollisiksi, ja talous painuu potentiaalisen tasonsa alapuolelle.
Koska markkinatalous pitää sisällään itsekorjausmekanismin, harva yritys tuottaa tappiota suhteessa voittoihin. Tämän voi todeta myös siitä, että talous on kasvanut jatkuvasti ihmiskunnan olemassaolon aikana. Koska voitot ja tappiot toteutuvat hajautuneissa yrityksissä, yhden yrityksen voitot tai tappiot eivät suoraan tempaise koko taloutta mukaansa. Tässä tilanteessa laskusuhdanne tarkoittaisi koko talouden laajasti kattavaa tappiorykelmää.
Uusklassinen taloustiede opettaa, että melko lyhyellä aikavälillä erilaiset kysyntä- ja tarjontashokit aiheuttavat suhdannevaihteluja. Ne eivät kuitenkaan selitä, mikä synnyttäisi markkinatalouteen laajan tappiorykelmän? Mikä aiheuttaisi poikkeaman muuten järkevään arviointiin? Mikä tuhoaisi markkinoiden itsekorjautuvan mekanismin? Vastausta ei maalaisjärjellä löydä markkinatalouden sisältä.
Käsitys suhdannevaihtelujen syistä vaikuttaa siihen, millaisilla työkaluilla ongelmia yritetään ratkaista. 1900-luvun viimeisiin vuosikymmeniin asti uskottiin, että talouskriisit olivat selitettävissä kysyntäshokeilla. Kun teoria ei enää kyennyt antamaan vastauksia uudenlaisiin talouden tiloihin, ymmärrettiin myös tarjontashokkien merkitys. Joka tapauksessa kokonaiskysynnän- ja tarjonnan muutokset eivät kuitenkaan selitä markkinatalouden itsekorjautuvan mekanismin lamaantumista.
Jos talouteen iskeytyy kysyntäshokki, yritykset kykenevät mitoittamaan tuotantonsa uudelleen tappioiden välttämiseksi. Potentiaalinen tuotannon laskeminen ei ole synonyymi laskusuhdanteelle. Jos itse laskusuhdanne olisi vapaan markkinatalouden syytä, miksi yritykset menettäisivät kykynsä vastata tuotantomuutoksiin? Valtavirran taloustiede suurentelee pientä rakennemuutoksiin liittyvää kitkaa, kuten minimipalkkoja ja palkkajäykkyyttä suhdannemuutosten syyksi.
Yksinkertaista kokonaiskysynnän ja kuluttaja-aktiivisuuden elvyttämistä korostavat teoriat eivät aina selitä, miksi laskusuhdanteet ovat usein vaikuttaneet voimakkaimmin tuotantohyödykkeiden alaan. Tuotantohyödykkeissä on kyse suuremmista hankinnoista, eli investoinneista. Tällöin valtiollinen kuluttaja-aktiivisuuden kiihdyttäminen ei ole tehokasta elvyttämistä. Samoin kuihtuvan teollisuudenalan tukeminen voi olla virheellisesti tulkittu signaali - luonnollisen muutoksen vastustamista.
Jos markkinatalous itsessään ei riitä selittämään suurempia suhdannekriisejä, täytyy laajentaa näkökenttää. Viimeisen sadan vuoden aikana on kuitenkin ollut suuria talouskriisejä, joten syyn on oltava hyvin yleinen. Markkinatalouden ei ole annettu toimia vapaasti ilman valtioiden väliintuloja. Vallalla on ollut talousoppeja, jotka ovat pyrkineet lisäämään rahan tarjontaa sekä muuttamaan rahan arvoa markkinoiden vastaisesti. Tämä antaa pitkäaikaisesti virheellistä informaatiota markkinoiden tilasta.
Esimerkiksi rahan tarjonnan teennäinen lisääminen antaa signaalin, että kansantaloudessa olisi kertynyt säästöjä. Monet korkealla korkotasolla kannattamattomat sijoitukset nähdäänkin edullisuutensa takia kannattaviksi. Koska säästöjen kertyminen on merkki kulutuksesta pidättäytymisestä, tuotantohyödyketeollisuus aktivoituu. Tästä seuraa tulojen lisäys tuotantovälineitä valmistavalle alalle. Kun ihmiset eivät todellisuudessa olekaan säästäneet saati orientoituneet investoimaan, pitkäjänteiset panostukset tuotannontekijämarkkinoihin realisoituvat suurina tappioina. Samaan aikaan kansantaloudessa on alitarjontaa kulutushyödykkeistä, joiden kysyntä ei ole kärsinyt.
Usein valtio on suoraan investoinut ihmisten rahoja suuriin ja pitkäaikaisiin hankkeisiin. Käytännössä ne ovat sijoituksia, joita ei markkinoilla ilman valtion väliintuloja syntyisi. Ne rahoitetaan korkeammilla veroilla (ceteris paribus). Koska valtio ei ole kokonaisuutena liiketaloudellinen toimija, julkisten tilausten “tappiollisuus” ja vaihtoehtoiskustannukset jäävät hämärän peittoon.
Lisäksi täytyy muistaa, että yksinkertaiset taloudelliset hinnatkin ovat tärkeitä informaation kuljettajia. Hetkellisen taloudellisen piristysruiskeen (usein laajat investoinnit) tehdessään valtio antaa virheinformaatiota ihmisten aikamieltymyksistä (säästäminen ja investoinnit suhteessa kuluttamiseen). Näin tuotantohyödyketeollisuutta houkutellaan virheinvestointien tielle, sillä ihmisten aikamieltymykset eivät valtion toimista huolimatta ole muuttuneet todellisuudessa.
Edellä mainitut suhdannepolitiikan keinot kyllä hetkellisesti nostattavat kokonaiskysynnän suuretta, mutta realisoituvat tappioina myöhemmin tulevaisuudessa. Tällöin hyväntahtoisella elvytyksellä ollaan valtiojohtoisesti kylvetty jo seuraavankin kriisin siemenet.
Jos vertaamme talouden kiertoa ihmiskehon ylläpitämiseen, toimivan talouden rakkenusaineet ovat verrattavissa monipuoliseen ruokavalioon. Valtavirran suosima, kokonaissuureisiin keskittyvä elvytyspolitiikka tarjoaa yksipuolista ravintoa, joka sisältää paljon energiaa, mutta vähän erilaisia ravintoaineita Se voi hetkellisesti tarjota avun nälän tunteeseen, mutta pidemmän päälle se heikentää vastustuskykyä, altistaa sairauksille ja äärimmillään rappeuttaa kehoa.
