Maailmanparannusta hinnalla millä hyvänsä

Posted by: Thomas Taussi 5 years, 3 months ago

(0 comments)


Degrowth on viime päivinä noussut pinnalle presidenttiehdokas Pekka Haaviston osoittaessa sympatioita tälle liikkeelle sekä myös Zeitgeistille ja Occupy Wallstreetille. Nämä uudet liikkeet eivät käytännössä ole mitään uusia ideoita. Vanhat ideologiat ja tavoitteet kestävästä kehityksestä, kulutusyhteiskunnasta irtautumisesta ja markkinatalouden vastustamisesta vain paketoidaan uudenlaiseen nippuun ja markkinoidaan modernilla nimellä. Samalla jakamisen arvoisia havaintoja ja ideoita hautautuu kaiken pois työntävän aatteellisen fanaattisuuden tähden. Tämä korostuu eniten Degrowth-liikkeessä. Siinä yhdistyy huoli ympäristöstä sekä ideologinen "talouden" vastustaminen. Varsinkin taloustieteiden parissa tällainen kansanliike kuulostaa hälyttävältä.

Liikkeen johtava tutkija ja ideologi Timo Järvensivu kertoi marraskuussa järjestetyssä Aalto Debating Societyn keskustelutilaisuudessa degrowth-liikkeen olevan samaan aikaan arvopohjainen ideologia kuin myös käytännöllinen ympäristöhaasteita pohtiva liike. Sen tarkoituksena on etsiä ratkaisuja kestävän kehityksen edistämiseksi. Kestävän kehityksen nimestä on liikkeessä luovuttu sen takia, että käsite on kokenut inflaation. Talouskasvun vastustamiseen viittaava nimi degrowth, eli "taantuminen", "ei-kasvu" tai "talouden kutistuminen" eivät siis olekaan päämääriä, vaan keinoja olla saastuttamatta ja kuluttamatta luonnonvaroja korjaamattomalle tasolle. Eikö talouskasvua vastustava nimi kuitenkin anna harhaanjohtavan ja kielteisessä mielessä anarkistisen kuvan liikkeestä? Onko sillä kenties tarkoitus haalia ideologisesti kaupallisuutta ja markkinataloutta vastustavia fanaatikkoja?

Degrowthin ideologiaan kuuluu myös hyvinvoinnin lisääminen samaan aikaan kun "elintasoa" madalletaan. Tällainen logiikka on mahdollista ainoastaan hyvin vanhentuneella talousteorialla, jonka mukaan talous on vain määrällinen, materiaalinen ilmiö. Jos talouskasvu tarkoittaa parempia keinoja ja korkeampien päämäärien saavuttamista, ei voi olla korkeampaa hyvinvointia ilman talouskasvua. Talouskasvu on väistämätön ilmiö ihmisen aktiivisuudesta ja kyvystä oppia hyödyntämään ympäröivää maailmaa ja inhimillisiä resursseja. Koska talous ei ole mitään määrällisiä kvantteja, sitä ei voi edes objektiivisesti mitata. Sitä on mahdollistaa yrittää arvioida karkeasti, mikä vaatii vertailukohtia, kuten saman kaltaisia tuotteita. Sen sijaan korkeampaa hyvinvointia voi teoriassa olla ilman suurempaa materiaalista kulutusta, koska talous perustuu laadullisiin yksilökohtaisiin tavoitteisiin ja näiden saavuttamiseen. Väärä johtopäätös olisi, että hyvinvointia voitaisiin lisätä yleisesti ottaen kaiken taloudellisen toiminnan kustannuksella. Varsinkin misesiläinen näkemys on, ettei ole erikseen taloudellista toimintaa. On vain ihmisen toimintaa ja valintoja, joilla on vaihtoehtoiskustannukset. Myös nykyajan valtavirtataloustiedekin mukailee usein tätä käsitystä.

Degrowth-ajattelu perustuu lukuisiin empiirisiin havaintoihin ympäristön kestämättömästä käyttämisestä. Jos tähän sekoitetaan ideologioita, syyttävät sormet kohdistuvat helposti ympäröivää markkinatalousmaailmaa kohtaan. Degrowth-liike tarvitsisi paljon nykyistä enemmän ymmärrystä talouden kausaalisia ilmiöitä kohtaan. Korrelaatiot eivät tosiasiassa kerro siitä, miten talous toimii. Markkinataloutta on helppo syyttää ympäristön pilaamisesta, vaikka ympäristöongelmat koskevat lähinnä maita, joissa markkinataloudelle tärkeitä instituutioita ei juuri ole. Jos omistat itse maa-alueen, pyrit saamaan siitä kestävää tuottoa verrattuna siihen, että olet parille jatkokaudelle pyrkivä poliitikko lupaamassa lähiajoiksi kestämättömästi tuotettuja etuja. Tällaisen taloustieteellisen päättelyn universaalisuudesta kertoo se, miten Suomenkin päivänpolitiikassa ihmisille luvataan jatkokauden toivossa kestämättömiä sosiaalietuuksia valtion velkataakasta välittämättä.

Degrowth-liike ei suoraan ota kantaa politiikkaan, mutta monet ehdotuksista vaatisivat käytännössä todella ankaraa valtion sääntelyä. Liikkeen ideologinen niputtaminen talouden vastustajiin haittaa rakentavaa keskustelua ympäristöhaasteista mm. markkinatalouden keinoin. Yksityisomaisuuden ja hintajärjestelmän etuja ympäristön kannalta tulisi kyllä tutkia paljon enemmän. Markkinatalouden prosessit ja omistusoikeuden instituutio sovittavat luultua paremmin ihmisten toimintaa niukkuudessa. Markkinoilla ihmisillä on kannustimet etsiä ja soveltaa vaihtoehtoisia resursseja. Valtioiden välinen luonnonvaroja koskeva valtapolitiikka lähinnä haittaa tätä mekanismia. Joskus ympäristöliikkeillä on tapana ehdottuu päästörajoituksia vastaukseksi luonnonvarojen loppumista vastaan. Kyseessä on kuitenkin kaksi eri asiaa. Hintajärjestelmä reagoi paljon nopeammin niukkuuteen. Hyödyntämiskelpoisten resurssien hyödyntämättä jättämiselläkin on turhia vaihtoehtoiskustannuksia.

Degrowthin strategia muistuttaa kaksiteräistä miekkaa. Siitä ei ole ideologisen aspektinsa vuoksi vakavasti otettavaksi tieteelliseksi seuraksi, eikä sen tieteellisyys varsinkaan talousteorioiden osalta ole ollut vakuuttavaa. Liike kuitenkin näyttää houkuttelevalta ideologiselta seuralta ja potentiaaliselta yhteistyökumppanilta valtiojohtoisille ryhmille. Liikkeessä sekoittuu yleisesti hyväksyttävä kestävä kehitys, henkilökohtainen pyrkimys ottaa enemmän irti vähemmästä, tieteellinen harha talouskasvusta ainoastaan materiaalisena ilmiönä sekä ideologisesti sujautettu mahdollisuus rajoittaa ihmisten toimintaa ideologian, eikä enää kestävän kehityksen nimissä. Liike on joistain mahdollisesti hyvistäkin näkökulmistaan huolimatta liian epäselvä ansaitakseen yksilönvapautta tai ylipäätään ihmisten hyvinvoinnin lisäämistä arvostavien ihmisten sympatioita.