Kreikkalainen draama ja lainatakuiden farssi

Posted by: Santtu Mäki 11 years, 6 months ago

(0 comments)

Kreikkalainen tragedia muodostui kun hillitön ahneus yhdistettiin korruptioon, sokeaan uskoon Euro-alueen taloudellisesta vetovoimasta ja EKP:n lupauksiin kaikkivoipuudesta.

Politiikkaan keskittynyt naivistinen kommentoija sanoisi: "kysymys on, onko Kreikassa ja Euroopan Unionissa riittävää poliittista tahtoa toteuttaa tarvittavat säästötoimet ja verouudistukset". Todellisuudessa näitä toimia ei tulla, eikä niitä voida, toteuttaa. Edustuksellisen demokratian vaatimuksesta tulee taloudellinen rationalisointi häivyttää rahapolitiikkaa ja kohdistaa se poliiittisesti merkityksettömiin kansanryhmiin.

Euro on iskenyt salakavalasti kapuloita rahapoliittiseen masinointiin, ja tehnyt mahdottomaksi Suomessakin niin kovin tutun devalvaatiopelin. Tämä oli keskeinen – ja jokseenkin pätevä – argumentti Suomen liittymiselle Euroopan rahaliittoon. Historia tullee näyttämään skeptikoiden olleen oikeassa Euron suhteen - fiat-rahat eivät toimi, ja inflaatiotargetointiin perustuva keskuspankkipolitiikka oli vain harhakuva talouskurista.

Keskustelu Kreikan lainatakauksista on vaikuttanut kovin nurinkuriselta. Neuvotteluissa mahdollisista lainatakauksista Kreikalle, ja sopimusen sisältämistä mahdollisista vakuuksista Suomelle, ovat neuvottelijoiden roolit vaihtuneet verrattuna normaaliin taloudelliseen toimintaan; lainanhakija sanelee lainanantajille vaatimuksia. On kovin hämmästyttävää, että lainaa tarvitseva valtio – toki EU:n avustuksella – esittää rahallisia vaatimuksia takuuksien myöntämiselle. Normaalissa tilanteessa lainanhakija antaa vakuuden, ja tällä keinolla laskee lainanantajan kohtaamaa riskiä - jos jokin menee vikaan, ja lainanhoito keskeytyy, on lainan myöntäjällä mahdollisuus saada osa omaisuudestaan takaisin vakuuden muodossa.

Paraillaan meneillään olevassa poliittisessa prosessia tilanne on juurikin päinvastoin. Lainatakuuksien myöntäjä joutunee maksamaan tämän preemion etukäteen rahana. Selitys on poliittinen, ei taloudellinen tai älyllinen.

Poliittiselta näkökannalta tämä järjettömyys on helposti selittävä: takuiden vastikkeeksi vaaditut vakuudet ovat epäluottamuksen julkilausuma, josta tulee olla negatiiviset seuraamukset moisen esittäjälle. Poliittisen konsensuksen näkökulmasta Kreikalla ei ole – ja paremminkin ei voi olla –ongelmia suoritua velanhoidostaan. On poliittisesti mahdoton ajatus että jollakin Euroopan Unionin muodostavista kansallisvaltioista olisi jollakin tasolla vaikeuksia suoriutua velvollisuuksistaan. Koska kansallisvaltioiden itsemääräämisoikeus, ja edustuksellisen demokratian kultainen vasikka, määräävät todellisuuden, on ajatus, että näihin instituutioihin liittyisi jonkinlaista epävarmuutta – tai auta armias, epäluotettavuutta – täysi mahdottomuus.

Syynä sietämättömiin korkoihin markkinoilla ei siis voi olla kansallisvaltioiden epäuskottava lupaukset, poliitikkojen ainaiselta vaikuttava sumutus, byrokraattinen ja budjettiperusteinen kikkailu, perättömät lupaukset ja suoranainen valehtelu - ei, ei, ei! Syynä on sijoitusmarkkoiden epäluotettavuus ja lainaluokituslaitosten poliittinen valta! Kuten Sherlock Holmes sanoi: "kun kaikki uskottavat syyt on suljettu pois mahdollisista, vain uskomattomat voivat olla mahdollisia".

Toisin sanoen, koska on mahdoton ajatus, että Kreikan valtion harjoittama talous- ja veropolitiikka olisi epätoimivaa, on syynä Kreikan kohtaamille korkeille koroille pakko jokin toinen selittäjä. Sen on pakko olla seurausta pankkiirien ahneudesta ja epädemokraattisien vaikuttajien epäilyttävistä toimista. Poliittisen päättäjien ja valtiouskovaisten mielestä uskomattominkin salaliitto on todennäköisempi, kuin että poliittisista toimista olisi haitallisia seuraamuksia. 

Uutisissa pitkään pyörinyt keskustalu Kreikan lainatakauksista, ja ns. PIIGS-maiden taloudellisista ongelmista, on poliittista peliä jolla ei ole mitään tekemistä minkään todellisen kanssa. Poliittiset pelurit ovat niin keskittyneitä omien tahojensa maineiden ylläpitämiseen, että tavalliset kansalaiset tulevat maksamaan kovan hinnan näiden ylimielisestä hienohelmaisuudesta. Euron johdosta nämä kustannukset tulevat hajautumaan kaikkien EU-maiden veronmaksajien hartioille EKP:n harjoittaman valtionvelkojen setelirahoituksen ja tästä seuraavan hintainflaation muodossa.

EKP:n saksalaisten inflaatiohaukkojen otettua juuri hatkat, ei EKP:n sisältä löydy enää vastavoimaa inflatoriselle käytännölle, ja Euron uskottavuus on lopullisesti tahrattu. Hyperinflaation mahdollisuus on pieni, mutta se on silti olemassa. Todennäköisempää on, että EKP:n ja EU:n byrokraatit kehittävät suojatullien, verojen ja inflaation yhdistelmän, joka jollakin aikavälillä ja uskottavuudella rokottaa alempaa keskiluokkaa ja poliittisesti heikoimpia kansanryhmiä vakavaraisimmissa EU-maissa siinä määrin, että tulonsiirrot leväperäisille EU-maille onnistuvat siirtämään lopullista luhistumista. On kuitenkin vaikea hahmotella tulevaisuutta jossa EU elää nykyisessä muodossaan. Pidemmälle kehittynyt liittovaltiomuotoisuus, yhdistettynä keskusjohtoiseen, yhtenäiseen sisäpolitiikkaan on todennäköisin seuraus, mutta pieni toivonkipinä elää myös poliittisen vallan pirstaloitumisen puolesta. 

Lyhytnäköinen sisäpolitiikka eteläisen Euroopan kriisimaissa yhdistettynä lyhytnäköiseen rahapolitiikkaan koko Euroopan alueella on kylvänyt poliittista epäpuraa ja luonut pohjan koko Eurooppaa uhkaavalle vastakkainasettelulle. Rehellisin ja rauhanomaisin ratkaisu olisi purkaa EMU ja EU ja siirtyä löyhiin vapaakauppasopimuksiin ja kilpaileviin kansallisiin valuuttoihin. Tämä on kuitenkin poliittisen eliitin etujen vastaista, ja täten mahdottomuus. Realistit jättävätkin tässä vaiheessa hyvästit yhtenäisen Euroopan unelmalle, ja miettivät kuinka parhaiten turvata omaisuutensa ja läheistensä tulevaisuus. Euroopan pitkä hämärä jatkunee vielä tovin ennen yön laskeutumista, mutta onko tämä hyvä asia, siitä en tiedä.