Keynesiläinen politiikka tuhoaa yksityisen säästämisen

Posted by: Daniel Törnqvist 11 years, 6 months ago

(0 comments)

Tämä Kaj Grüssnerin kirjoittama artikkeli on julkaistu alunperin  sivustolla mises.se

Jo kauan on ollut vahva käsitys siitä että ekonomian lait yksilötasolla eivät koske valtiotasolla. Tästä tyypillinen esimerkki on velkaantuminen. Tavanomaisen viisauden mukaan valtio voi velkaantua kuinka paljon haluaa, kun taas yksilö joutuu miettimään voiko velkaantua vai ei. Tämä käsitys on pohja teorialle että valtolla on mahdollisuus ja velvollisuus tuhlata rahaa päästääkseen taantumasta. Valitettavasti asia ei ole noin yksinkertainen.

Tavallisimmat mainitummat myytit valtion poikkeuksista ekonomisiin lakiin [yksilötasolla] ovat seuraavat:

1. Valtio voi aina nostaa veroja tai painaa lisää rahaa maksaakseen velkansa
2. Kuluttaminen luo ekonomista kasvua, valtio tuhlaa kun ihminen säästää

Puutteet ensimmäisessä poikkeuksessa kuuluisi olla itsestäänselviä kaikille kun katsotaan mitä on tapahtunut Kreikassa ja Zimbabwessa. Nämä ovat itsestäänselviä esimerkkejä. Yhdysvallat ovat hyvä esimerkki näiden kahden yhdistämisestä. Korotettu veromäärä ei ole millään tavalla tae korotetuista verotuloista, joskus ne saa myös vastasuuntaisen vaikutuksen. Sitäpaitsi verovelvollisen täytyy luoda tuloja jotta häntä voidaan verottaa. Tämä on jotain mikä ei ole onnistunut niin hyvin länsimaissa. Antamalla setelipainokoneiden käydä ylikierroksilla voidaan mahdollisesti maksaa takaisin [valtion]velka, mutta silloin on riski hyperinflaatioon.

Vastaavalla tavalla yksilö voi tehdä enemmän töitä saadaakseen enemmän palkkaa, mutta mikään ei takaa hänen saavan lisätöitä, tai että lopputuloksena on suuremmat tulot, vaan mahdollisesti vähemmän että se riittää maksamaan takaisin jatkuvasti kasvava velka. Valtio ei voi siis nostaa tulojaan kuinka tahansa kuten ihminen ei myöskään voi. Valtio voi myös mennä konkurssiin aivan kuten kuka tahansa ihminen. Historia on täynnä esimerkkejä siitä, suuresta Rooman valtakunnasta suhteellisen pieneen Weimarin tasavaltaan.

Toisessa poikkeuksessa on se mikä aiheuttaa eniten ongelmia ja on pohjimmillaan syy nykyiseen katastrofaaliseen ekonomiseen politiikkaan jota melkein kaikki länsimaat ovat suorittaneet viimeisten vuosikymmenien aikana. Tämä vaatii ehkä hieman perusteellisempaa läpikäyntiä. Kulutus ei luo kasvua. Kuulostaa ehkä oudolta kun on kokoajan kuullut päinvastoin, mutta jos uskaltaa ajatella itse hieman niin ymmärtää nopeasti miten epälooginen ajatus kuluttamisesta ja [ekonomisen] kasvun luomisesta on.

Ensimmäinen mitä kuuluu tehdä on kyseenalaistaa mikä mahdollistaa kulutuksen, mikä on se mikä mahdollistaa että voidaan ylipäätään kuluttaa? Vastaus kysymykseen on helppo: tuotanto. Ennenkuin voit kuluttaa, sinun täytyy voida tuottaa. Keskitason suomalaiselle tämä viittaa palkkatyöhön. Menet töihin, teet tehtäväsi ja saat palkkaa. Jos siivoot katuja, teet kirjanpitoa, paistat pitsoja tai myyt kenkiä niin se ei muuta asiaa. Osallistut tuotantoprosessiin tuotteista ja palveluista ja siitä saat palkan. Palkallasi kustannat kulutuksen. Ilman palkkaa et voi kuluttaa.

Kuluttaminen ei liity taloudelliseen kasvuun, vaan taloudelliseen hyvinvointiin. Mitä enemmän voit kuluttaa, sen korkeammasta elintasosta voit nauttia. Tämä ei ole mitään mikä tulee korotetun tuoton kanssa. Kuinka korotetaan sitten tuottoa? Palkkatyöntekijöistä enemmistöllä tuotanto on toiminto työnantajan sijoituksista. Työntekijä voi saavuttaa paljon parempia tuloksia kaivinkoneella kuin tavallisella lapiolla, hän on siis paljon tuottavampi kaivinkoneella kuin lapiolla. Kirjanpitäjä jolla on tietokone, hyvä ohjelmisto ja internet voi olla paljon tehokkaampi kuin hänen kolleega joka käyttää paperia ja kynää.

Mistä tulee nämä kaivinkoneet, tietokoneet ja muut sijoitukset, joita työnantaja hoitaa? Ne tulevat pääomasta joka kerätään säästämällä. Kuluttamisen suora vastakohta. Säästäminen tarkoittaa, että välttää kuluttamista, että ei tuhlata osaa tuotannostaan, vaan säästetään se tulevaisuuden käyttöä varten. Monessa tapauksessa voi olla kyse jostain niin helposta kuten että laitetaan osa palkasta säästötilille. Säästetty pääoma muistuttaa resursseista joita ei olla käytetty välittömässä kulutuksessa ja siksi on saatavilla sijoituksia joita kutsutaan pääomatavaraksi, asioita jotka nostavat tuotantomäärää. Kaivinkone on tyypillinen esimerkki pääomatavarasta, mutta se voi myös olla jotain epämateriaalista kuten uusi ja parempi ohjelmisto tai henkilökohtainen koulutus.

Suunnilleen tässä vaiheessa tulee usein vastustus "jos kukaan ei kuluta niin tuotanto loppuu." Teknisesti tuo on totta. Jos kukaan ei kuluta niin tuotanto päättyy, koska silloin kaatuu kaikki maahan ja kuolevat. Emme tule koskaan lopettamaan kulutusta koska emme tule koskaan lopettamaan syömistä, vaatteiden käyttämistä, asumista jonkinlaisissa asunnoissa, käyttämään viestintälaitteistoja ja niin pois päin. Tuo vastustus on siis klassinen olkinukke. Tulemme aina kuluttamaan, mutta kuinka paljon me kulutamme ja minkä laatuisista kulutus on riippuu meidän mahdollisuuksista tuottaa [tuotteita ja palveluita]. Voidaaksemme ylläpitää ja nostaa meidän elintasoa tulevaisuudessa, meidän täytyy kieltäytyä tietystä kulutuksesta nykyaikana.

Kasvuketju näyttää siis tältä:

Säästäminen -> kartuttaminen -> sijoittaminen -> tuottavuuden kasvu -> korkeampi elintaso mahdollisesti kasvavan kulutuksen kautta.

Mitä tapahtuu kun valtio nostaa menojaan koska yksilöt vetävät oman kulutuksensa alas, niinkuin keynesit haluavat tapahtuvan? Monta asiaa tapahtuu, joista moni on tuhoava:

1. Valtio menettää pääomaa koska yksilöt ovat alkaneet keräämään pääomaa. Yksityinen säästämisen tuhoaa julkinen kulutus, mikä tarkoittaa uskomatonta tuhlausta pienin varoin.
2. Velkaantuminen kasvaa, mikä tarkoittaa että tulevalla sukupolvella tulee olemaan paljon vaikeampaa sopeutua yksityiseen säästämiseen, koska suurin osa heidän tuloista menee siihen että he maksavat aiemman sukupolven kulutuksen. Pääoman tuhoamisella on siis välittömiä ja pitkäaikaisia vaikutuksia.
3. Varojen puute kohdannetaan väärin. Kun yksityinen sektori pitää kiinni sijoituksistaan, niin se on signaali että yritykset eivät tunne olevansa varmoja siitä miten tai mihin heidän kuuluisi sijoittaa. Byrokraateilla on tietenkin vähemmän tietoa mihin kannattaa sijoittaa, eli kun valtio alkaa "sijoittamaan", niin välttämättä tapahtuu paljon huonoja sijoituksia ja lisää tuhlausta puutteellisilla resursseilla. Karu totuus on että kun rakennetaan infrastruktuuria, niin se ei tarkoita että se suoraan hyödyttää kasvua, ei edes lyhellä aikavälillä. Päinvastoin se estää kehityksen ja yksityinen sektori painautuu kauemmas edelleen.

Tämän listan voi tehdä pidemmäksi, mutta näiden kolmen pointin kuuluisi olla tarpeeksi kuvaamaan. Kuten olemme nähneet niin säästäminen luo taloudellisen kasvun kun kulutus vain on toiminto taloudellisesta kasvusta. Tämä helppo totuus vetää keynesiläiseltä perustelulta maton alta.

Mutta on olemassa lisää. Koko ajatus että valtio voisi "ohjata" taloutta rajoittavalla rahapolitiikalla ja taloudellisella politiikalla hyvinä sekä ekspansiivisella politiikalla huonoina aikoina, rakentuu mauttomaan ymmärrykseen, että politikot ja byrokratit olisivat yli-ihmisiä. Voidakseen ohjata taloutta sillä tavalla, päättäjien täytyy tietää tarkalleen rahan määrä jokaisella tietyllä ajalla, oikea korkoaste, oikea sijoitusaste, oikeat sijoituskohteet, oikeat aikamäärät voidaakseen nostaa sekä laskea rahanmääraa ja korkoastetta. Myös paljonko, mihin tahtiin ja miltä tuotantorakenteen kuuluu näyttää. Paitsi että heidän kuuluu tietää kaikki tämä, heidän kuuluu myös suorittaa kaikki toiminnat jotka johtaa toivottuun tulokseen oikeassa ajassa.

On itsestäänselvää että kukaan ihminen tai ryhmä ihmisiä ei voi tietää edes pientä osaa pienestä osasta aiemmin mainituista asioista. Lista asioista jotka eivät ole tyhjentäviä, puhumattakaan siitä, että ei ole edes olemassa mitään kuin "optimaalinen rahamäärä." Tämä ei nyt tarkoita sitä, että tätä ei oltaisi yritetty. Neuvostoliitto on tästä hyvä esimerkki, mutta muitakin esimerkkejä on.

Haluaisin mielelläni tietää kuka täällä uskoisi pärjäävänsä tämän tehtävän, ei vain kerran vaan vuosi vuoden jälkeen, vuosikymmen vuosikymmenen jälkeen. Alan Greenspan, Ben Bernanke, Jean-Claude Trichet ja moni muu ovat yrittäneet, mutta epäonnistuneet taloudellisesti. Uskooko Lars Pålsson Syll onnistuvansa paremmin? Vai onko täällä joku joka luulee hänen tuntevansa jonkun joka on tähän tehtävään tarpeeksi kypsä?

Viimeksi kun nämä kysymykset on kysytty niin on hiljennytty ja se hiljaisuus tarkoittaa enemmän kuin tuhat sanaa. Kun sitä paljastaa uskomattoman ylimielisyyden ja naiivin uskon yliluonnollisiin ihmisiin jotka enemmän kuin mikään muu kuvaa keynesianismiä, niin tuppaa sen kannattajat nopeasti saada kiireellisen asioinnin muualla. Mutta mielummin kuin että kaataisimme ne,  haluaisin antaa heille ylistyksen. Suurin osa keynesiläisistä myöntävät hiljaa järjenvastaiseuudet heidän teoreettisissa puutteineen. Hyvin harva luulee olevansa yli-ihmisiä. Se johtaa heidät kunniaan ja näyttävät, että heillä ehkä kuitenkin on jonknilainen ymmärrys kuinka ekonomia ja maailma kokonaisuudessaan toimii.