Kansantalous ei ole väline

Posted by: Thomas Taussi 11 years, 10 months ago

(0 comments)

”Taloustieteessä ei ole kyse tavaroista ja palveluista, vaan siinä on kyse ihmisen valinnoista ja toiminnasta.” – Ludwig von Mises, Human Action 

Inhimillisen vapauden kustannuksella tavoiteltavan ns. absoluuttisen turvallisuuden kaipuuta edustaa ylimielisyys ja pilkka vapaata talousjärjestelmää kohtaan. Taloutta kohtaan ylimieliset ihmiset ovat joko lähtökohtaisesti laajan valtiovallan kannattajia tai eivät ajattele talouden olemuksesta riittävän selväjärkisesti. Joka tapauksessa molemmista ajattelutavoista voi politiikassa seurata vapauden syrjäyttäminen poliittisesti johdettujen arvojen toteuttamiseksi.

Hyvänä esimerkkinä tästä on tapaus, jossa valtiovetoisista talousideoistaan tunnettu taloustieteilijä John Maynard Keynes kehui talousteoreettisen vastustajansa F.A. Hayekin vuonna 1944 julkaistua teosta Tie orjuuteen. Keynes myönsi olevansa Hayekin kanssa moraalisesti ja filosofisesti aivan täysin samaa mieltä.

Hayekin kirjan mukaan valtiovallan kasvu on uhka yksilön vapaudelle ja elintasolle. Tie orjuuteen jatkaa klassisen liberalismin historiallisesti pitkää kehityskaarta. Liberalismin logiikan mukaan myös keynesiläinen talouspolitiikka, joka oikeuttaa valtion ottamaan velkaa tai kiristämään verotusta kokonaiskysynnän lisäämiseksi, on esimerkki yksilönvapauden vastustamisesta. Myöhemmässä haastattelussaan Hayek kertoi Keynesin itsekin kannattaneen pääpiirteissään klassista liberalismia. Hayekin mielestä Keynes ei vain ilmeisesti ymmärtänyt, kuinka kauas hän oli vieraantunut liberalismista.

Keynes ei julistautunut sosialistiksi, mutta hänen ajatuksensa löysivät luonnollisen kodin vasemmistosta. Tämän lisäksi talousliberaalina pidetyn oikeistonkin sisällä vallitsee vähintään harhaanjohtava puhetapa, jonka mukaan talous on vain pelkkä väline. Jyrki Katainen (kok.) pohti hyvinvointiyhteiskunnan rahoittamista 27.3.2010:

“Talous on ihmistä varten, eikä ihminen taloutta varten. Taloudella ei ole arvoja, sillä on vain ominaisuuksia. Ihmisten on annettava sille arvot. Talous on väline hyvinvoinnin edistämiseksi.”

Taloutta ei ole mahdollista todeta suoralta kädeltä pelkäksi itseisarvoksi tai välineeksi. Talouden luonteen ymmärtäminen ja syvällisempi tarkastelu osoittavat talouden olevan erottamaton osa ihmisen tarkoituksenmukaista toimintaa. Ilman ihmistä ei ole taloutta, koska tuotanto ja vaihtaminen tähtäävät aina jonkin asteisten päämäärien saavuttamiseen. Päämäärät ovat ihmisten asettamia ja tavoittelemia. Yksilölle talous on käytännössä resurssien omistamista, jalostamista ja vaihtamista. Omistusoikeus mahdollistaa ihmisen itsemääräämisoikeuden sekä oman työn tulosten säilyttämisen. Taloudelliset oikeudet ovat näin olennainen osa vapautta, jota on pidetty länsimaissa pitkään tärkeänä yhteiskunnallisena itseisarvona.

Kansantalous koostuu lukuisista ihmisten vaihdanta- ja tuotantotapahtumista. Markkina- ja sekatalouksissa nämä tapahtumat edustavat ihmisen toimintaa ja vapaita valintoja. Kansantalous on mikrotasolla palautettavissa yksilöiden valinnoiksi toteuttaa henkilökohtaisesti tärkeiksi kokemiaan tavoitteita. Päämäärät sekä oikeus niiden tavoitteluun ovat jo itsessään arvokysymyksiä.

On siis harhaanjohtavaa väittää, ettei taloudella olisi arvoja, tai että talous olisi pelkkä väline jollekin yhdelle korkeammalle itseisarvolle. Talous ei ole mikään irrallinen ilmiö, vaan sillä on jo lähtökohtaisestikin tietyt arvot. Vapaan taloudellisen toiminnan eritteleminen muusta ihmisen käyttäytymisestä on logiikaltaan kyseenalaista ja jopa vaarallista.

Talouden mieltäminen jonkinlaiseksi välineeksi on jo puolivoitto relativismille. Siinä ihmisen taloudelliseen toimintaan liittyvä vapaus nähdään luonteeltaan erilaisena vapautena suhteessa muihin yksilönoikeuksiin. Tästä juontavat juurensa sellaiset vajaat liberalismin muodot, joita kutsutaan vasemmistoliberalismiksi, sosiaaliliberalismiksi tai virheellisesti arvoliberalismiksi. Niissä yksilölle tunnustetaan laajasti erilaisia vapauksia mm. päihteiden käyttöön ja ’oikeiden’ asioiden ilmaisuun. Kuitenkin selkeimmät taloudelliset vapaudet on suljettu pois mm. raskaalla verotuksella ja muulla vajaamielisellä sääntelyllä.

Poliittisessa puhekäytännössä talouden mieltäminen välineeksi viittaa siihen, että elinkeinoelämän tehtävänä olisi tuottaa mahdollisimman paljon verotettavaa tuloa hyvinvointipalvelujen turvaamiseksi. Kataisen lause “Ihmisten on annettava sille [talous] arvot” antaa ymmärtää, että rajoittamattoman demokratian hengessä päätetään keskitetysti arvot ja päämäärät, joita ihmisten tulee palvella omien henkilökohtaisten tavoitteidensa kustannuksella.

Talouden välineellistäminen perustuu ajatukseen, että talous olisi ihmisen toiminnasta irrallaan oleva järjestelmä. Kuuluisan saksalaisen demokraattisosialistin Jürgen Habermasin mukaan taloudellisen järjestelmän toiminta tulee ottaa “elämismaailmaailman” kontrolliin. Hänen mukaansa kapitalistinen toimintalogiikka täytyy alistaa poliittisten, moraalisten ja eettisten periaatteiden alaisuuteen. Tämän taustalla on pelko, että kapitalistinen kannattavuuslogiikka (voitot ja tappiot) ottaa ylivallan hyvän elämän itseisarvoista.

Kustannus- ja tuottoajattelu on ihmisestä ja kulttuurista riippuva konstruktiivinen tekijä. Ihminen itse päättää, paljonko hän noudattaa liiketaloudellisia periaatteita omassa elämässään. Raha on elotonta ja päämäärätöntä. Vapaassakin markkinataloudessa vain ihminen voi antaa sille merkityksen. Ei toisin päin. On mahdollista omaksua tapoja muilta, mutta vapaalla yksilöllä on myös mahdollisuus valita toisin. Yksilön vapaus itsessään ei selitä sitä, miksi ihminen luopuisi sosiaalisuudestaan ja muuttuisi kylmän ahneeksi laskelmoijaksi kaikilla elämän aloilla.

Sosialistisessa ajattelussa kapitalismi ja vapaa markkinatalous saatetaan nähdä vapauden sijaan staattisena yhtenäiskulttuurina. Vapaassa maailmassa kulttuuri on ihmisen vapaista valinnoista kumpuava spontaani ilmiö. Vapaus on yksi moniarvoisuuden edellytys. Yhtenäiskulttuurien takana on yhä useammin valtion kaltainen keskussuunnitteluelin. Vapaita kulttuuri-ilmiöitä voidaan yrittää kitkeä pakkokeinoin, mutta tulokset eivät ole ennustettavissa. Suurin riski pakkokeinoissa ja uudenlaisen moraalikoodin suunnittelussa on, että syntyy uusi yhtenäiskulttuuri ja misesiläisittäin sanottuna ’suunniteltua kaaosta’.

Jako poliittisesti määrättyihin yhteisiin tavoitteisiin sekä yksityisiin päämääriin on nollasummapeliä. Julkiset voimavarat hankitaan verottamalla, mikä on pois alkuperäisistä yksityisistä voimavaroista ja mahdollisuuksista. Poliittisesti määritetyt tehtävät on asetettu vapaan talouden ja itsensä toteuttamisen yläpuolelle.

Voiko kenelläkään olla perusteita kutsua kansantaloutta päämäärättömäksi ilmiöksi? Onko valtiosta tullut kuvitteellinen kattokonserni, jonka päämääriä sen alaisten yksityisten toimijoiden on ajettava? Jos näkymätöntä kättä on hankala aistia, tarvitaanko aina apuun valtion rautakouraa?