Globaali kapitalismi ja vapaakauppa

Posted by: Mikko Laakso 5 years, 10 months ago

(0 comments)

 1900-luvun modernisaation perillisenä voidaan pitää kansainvälisen kaupan, liikkuvuuden, tiedonvälityksen ja rahoituksen eksponentiaalisiin mittasuhteisiin vienyttä globalisaatiota. Länsimaiset valtiot ovat tämän seurauksena vapauttaneet kauppaansa ulkomaihin ja syventäneet taloudellista integraatiotaan ja erikoistumistaan. Verrattain uusia ilmiöitä ovat olleet muun muassa tuotettavien hyödykkeiden tuotantovaiheiden yhä jatkuva pilkkominen ja ulkoistaminen eri puolelle maapalloa.

Hyvänä esimerkkinä tästä mainittakoot vaikkapa matkapuhelimet, joidenka akku saatetaan tuottaa vaikkapa Kiinassa, kuoret esimerkiksi Brasiliassa, suunnittelutyö Taiwanissa, ohjelmistot Yhdysvalloissa ja kokoaminen Etelä-Amerikassa. Tämän kaltainen prosessi saa erimaalaiset, eri kulttuurisista taustoista tulevat ja mahdollisesti eri uskontoa harjoittavat ihmiset puhaltamaan yhteen hiileen tietyn päämäärän puolesta puhtaasti vapaan markkinatalouden ansiosta - se saa jopa mahdollisesti toisiinsa muuten vihamielisesti suhtautuvia tahoja yhteistyöhön. Globalisaatiolla on täten kyky edistää rauhanomaista kansainvälistä taloudellista vuorovaikutusta.

Koska eri maailmankolkissa on erilaisten hyödykkeiden tuottamisen suhteen erilaisia etuja, kuten harvinaisia luonnonvaroja, tietotaitoa, korkeaa teknologiaa tai tarvittavaa infrastruktuuria, on tuotannon hajauttaminen kannattavaa, usein jopa siinä tapauksessa, että eri komponenttejen tuottaminen saattaisi olla halvempaa kansantalouksien omasta takaa. Tätä kuvastaa tarkemmin käsite suhteellinen etu. Tämän toteutumista edistää parhaiten vapaakauppapolitiikka, jonka päämääränä on ajaa tullimuureja, elinkeinotukija ja muuta protektionismia alas mahdollistaen maailmantalouden mahdollisimman tehokkaan allokaation.

Siltikin yhteiskunnallisessa keskustelussa globalisaatioon liittyvät ilmiöt herättävät tietyissä osapuolissa negatiivisia reaktioita. Vasemmistolaisittain katsottuna se näyttäytyy länsimaisena imperialismina ja luonnonvarojen sekä työvoiman hyväksikäyttönä - eräänlaisena uuskolonialismina. Monet näkevät sen halventavan ainutlaatuisia luonnonkulttuureja ja tuovan kaikki maailmankolkat "amerikkalaisen" elämäntavan piiriin. Toiset näkevät sen taas ylläpitävän kehitysmaiden köyhyyttä ja alisteisuutta länsimaille. Globalisaatiokriittinen liike maalailee kuvia köyhyysloukkuun pudonneista hikipajoissa 14-tuntista työpäivää tekevistä alipalkatuista työntekijöistä, jotka nälkäpalkalla raatavat tekstiilitehtaissa ompelemassa Nike-kenkiä tai muita läntisiä kulutustuotteita.

Tämän kaltainen kritiikki on virheellistä muun muassa empiirisesti sen valossa, että niin sanotut Aasian tiikerit kokivat aina 1960-luvulta lähtien rakettimaisen talouden sekä elintason kasvun vapautettuaan markkinoitaan ja omaksuttuaan länsimaiden kaltaisen demokratiapohjaisen hallintojärjestelmän. Tuottavuuden kasvun ansiosta teollistumisen myötä työpäivät ovat lyhentyneet ja työntekijöiden palkat ja hyvinvointi ovat lisääntyneet itsestään ajan myötä.

Esimerkiksi Etelä-Korea oli Korean sodan jälkeen pohjoista naapuriaan jopa köyhempi. Nykyään eteläinen on pohjoista moninverroin vauraampi länsimainen teollisuusjätti, joka on tunnettu muun muassa viihde-elektroniikkaosaamisestaan. Vastaavia kasvuja ovat kokeneet myös muut maat kuten Chile, Baltian maat ja niin edelleen. Vaurastumisen tielle pääsemisessä on ollut aina kyse uskalluksesta vapauttaa markkinat. Maailman historia ei tunne yhtäkään nykymittapuulla vaurasta ei-markkinataloutta.

Kaupan vapauttaminen ja tätä seurannut elintason kasvu on myös korreloinut myönteisesti ihmisoikeuksien toteutumisen ja valtioiden demokratisoitumisen kanssa - ei liene sattumaa, että maailman kansanvaltaisimmat ja parhaiten voivat maat ovat juurikin vapaata markkinataloutta suosivissa Länsi-Euroopan ja Pohjois-Amerikan valtioissa. Korrelaatio markkinoiden vapauden ja demokraattisuuden välillä onkin kiistaton. (Time-lehden määritys valtioiden demokraattisuudesta ja Taloudellisen vapauden indeksi.)

Kiinnostavaa onkin, miksi internationalismin nimeen vannovat vihreät ja vasemmistolaiset tahot eivät suosi vapaakauppaa, vaikka se lienee ainut keino niiden sympatisoimien kehitysmaiden nostamiseksi kurjuudesta.