Euroopan komentotalous on kriisissä
Posted by: Thomas Taussi 11 years, 4 months ago
Artikkeli julkaistiin ensimmäisen kerran joulukuussa 2011 Porvari-lehdessä.
Suhtautuminen Euroopan unioniin on noussut Suomessa poliittista oikeisto- ja vasemmistojakoakin tärkeämmäksi kriteeriksi viimeisen vuoden aikana. Keskustelu on kärjistynyt kahdelle vastakkaiselle seinälle piirrettyjen pirujen välille. EU:n vastustajat nähdään "impivaaralaisiksi" kansainvälisyyttä kammoaviksi nationalisteiksi. Vastapuolella näyttää olevan eurooppalaista supervaltiota kannattavia "eurokomukoita", jotka haluaisivat keskittää kaiken vallan mahdollisimman kauas kansan ulottuvilta. Vaikka molempia näistä ääripäistä olisikin olemassa, tällaisen jaon tekeminen ja aggressiivinen populistileimojen lyöminen julkisessa keskustelussa ei ole lisännyt yleisön ymmärrystä siitä, mistä todellisuudessa on kyse.
Tosiasia on se, että Euroopan unionissa ja tämän keskuspankki-instituutiossa on taloustieteellisesti tarkasteltuna sisäsyntyisiä ongelmia, joita on mahdotonta poistaa pelkällä hienosäädöllä. EU ei nykyisellään ole tie liberaaliin kansainvälisyyteen. Euroopan suhteen vapaata markkinataloutta kannattavien oikeistolaisten tulisi pikemminkin olla huolissaan keskuspankin ja valtioiden harjoittamasta suunnitelmataloudesta kuin nationalismiin taipuvaisista populistiryhmistä. On suuri ongelma, jos tieteellinen keskustelu tukahtuu poliittisen imagokikkailun takia.
Artikkeli on Philipp Bagusin kirjan The Tragedy of the Euro innoittama. Tätä nykyä kirja löytyy myös suomeksi.
Kaksi eri visiota
Alkuperäinen ajatus Euroopan maiden välisestä yhteistyöstä ei ole mikään yhdenmukainen ja yhteisymmärryksessä kaavailtu utopia. Tämän takia emme voi väittää käytännön EU-kriittisyyden edustavan pelkästään tiettyä poliittista suuntausta. Sotien jälkeen Euroopassa oli vallalla kaksi erilaista visiota: liberaali ja sosialistinen. Nykyään jako on sekoittunut. Oikeiston riveihin lukeutuvat liberaaleiksi ja kansainvälisiksi itseään kutsuvat edustajat ovat kaukana liberalismista, eikä populisteiksi kutsuttuja ryhmiä ole yksiselitteisesti helppo luokitella edes kumpaankaan näistä ryhmistä. Politiikasta puuttuu selkeyttä tuova ideologinen punainen lanka.
LIBERALISMI. Euroopan perustajaisät, kuten saksalainen Adenauer ja ranskalainen Schuman olivat klassisen liberalismin suuntaan kallellaan olevia kristillisdemokraatteja. He pitivät yksilöllistä vapautta ja omistusoikeutta Euroopan tärkeimpänä kulttuuriarvona. Käytännössä tämä tarkoittaa, että kansallisvaltioiden tehtävänä on pysyä poissa markkinoiden tieltä ja antaa ihmisten, ideoiden ja pääoman kulkea vapaasti rajojen yli. Euroopassa klassinen liberalismi synnytti periaatteen perustuslaillisesta tasavaltalaisuudesta, joka pyrkii suojelemaan yksilön vapauksia jopa kansanvallalta. Kaikenlainen suunnitelmatalous sekä yhteiskuntapolitiikka tulee minimoida. Vähäinenkin valta tulee hajauttaa paikallistasoille. Tämän vision toteuttaminen olisi mahdollista ilman liittovaltiota.
Vapaat markkinat ja elintason kasvu edustavat spontaania järjestystä, jota valtiollinen suunnittelu ei voi saada aikaan eikä edes jäljitellä tehokkaasti. Itävaltalaiset taloustieteilijät ennustivat Ludwig von Misesin johdolla ensimmäistä kertaa jo 1920-luvulla, että suunnitelmatalous johtaa resurssien vääränlaiseen kohdentumiseen ja ihmisten köyhtymiseen. Tämä kävi toteen mm. 1980-luvun Neuvostoliitossa, jossa kansalaisten maksukyvystä huolimatta kauppojen hyllyt olivat tyhjillään. Vastaavaa ilmiötä ei ole tapahtunut sekatalousmaissa. Taloudellinen yhteistyö vapailla markkinoilla hyödyttää jokaista osapuolta ja valaa luottamusta osapuolten välille spontaanisti ilman valtiollista suunnittelua. Yhteiskuntapolitiikan minimoiminen, siitä seuraava yksilönvapaus ja markkinoiden aikaansaama työnjako sekä talouskasvu ovat arvokkaita rauhan takeita.
SOSIALISMI. Nationalistiset, sosialistiset ja osin konservatiiviset ryhmittymät muodostivat kollektivistisen koalition. Sen näkee Euroopan eristäytyneenä linnoituksena, jota johdetaan sisäisesti ylhäältä alas. Suunnitelmataloudella ja yhteiskuntapolitiikalla on suuri rooli, minkä seurauksena yksilöstä ja vapaudesta tulee välinearvoja. Kansallisvaltion rooliksi jää keskeltä johdettujen suunnitelmien täytäntöönpano. Kilpailulla on pienempi rooli tässä visiossa. Erilaisten verojen ja säännösten harmonisointi sekä tulonsiirrot korostuvat. Toisin kuin klassiselle liberalismille, sosialistisia taipumuksia omaavalle kollektivistiselle visiolle on ajan kysymys, milloin kansallisvaltioista tulee vahvan liittovaltion osavaltioita.
Kolmatta tietä ei ole. Vallan keskittäminen on sovittamattomissa yksilönvapauden kanssa. Jos yksilöltä viedään päätäntävaltaa kunnalliselle, valtiolliselle tai liittovaltiolliselle parlamentille, joku tekee hänen elämäänsä koskevia päätöksiä ja jopa yksilöllisiä valintoja hänen puolestaan. Joku saattaa jopa rajoittaa hänen vapauksiaan. Mitä kauemmas valta viedään, sitä vaikeampaa yksilön on vaikuttaa oikeuksiinsa.
Viime aikoina kehitys on kulkenut yhä enemmän liberalismista kollektivismin suuntaan. Poliittiset aloitteet koskevat useammin uusia rajoitteita ja sääntelytoimia kuin näistä luopumista. Vapaan markkinatalouden kannattajalla on jatkuvasti vähemmän syitä puolustaa Euroopan unionin kehityssuuntaa ja liittovaltiota. Euroopan unioni ylläpitää ulkopuolisia tulleja, jakaa mm. maataloustukia ja on kasvattanut budjettiaan. Mikään näistä ei varsinaisesti edistä yksilönvapautta, markkinataloutta tai kasvata alueen kokonaiselintasoa. Entistä keskusjohtoisempi EU tarjoaa vaikutusvaltaisen kanavan etujärjestöille ja ryhmille, jotka haluavat toteuttaa fantasioitaan uudenlaisesta suurvaltapolitiikasta.
Tuhoon tuomittu järjestelmä
Suorat tulonsiirrot edustavat pienintä osaa EU:n kollektivistisesta politiikasta. Unionin suurin yksittäinen loukkaus yksilölle kuuluvaa vapautta ja omaisuutta kohtaan on keskuspankin fiat-rahamonopoli. Harvoin ihmiset tulevat ajatelleeksi, että rahamarkkinat ovat olleet jo pitkään ehkä eniten säädellyimpiä markkinoita. Tarkemmin ajateltuna valtioiden ja valtioliittojen viralliset valuutat, kuten dollari, euro ja kruunu eivät ole vapaiden markkinoiden tuotosta. Valtiollisilla keskuspankeilla on monopoli omaan valuuttaansa. Keskuspankeilla on siis rahapoliittinen valta painaa lisää rahaa ja laskea sitä liikkeelle tai esimerkiksi rahoittaa menojaan painamalla rahaa tyhjästä. Siinä, missä ennen euron käyttöönottoa kansallisvaltioilla oli oikeus painattaa itse omaa rahaansa, rahapoliittinen valta on luovutettu Euroopan keskuspankille. Valtiollista paperirahajärjestelmää, jota ei ole sidottu konkreettisiin resursseihin kuten kultaan ja hopeaan, kutsutaan fiat-rahajärjestelmäksi. Vaihtoehtoisia järjestelmiä fiat-rahalle ovat esimerkiksi valtiollinen kultakanta tai täysin vapaa valtioton hyödykeraha, joka perustuu vapaisiin markkinoihin. Ennen viime vuosisatoina yleistynyttä valtioiden valuuttamonopolia ihmiset vaihtoivat jo tuhansia vuosia mm. erilaisia arvometalleja, joita oli mahdollista hyödyntää myös muutenkin kuin vaihdon välineenä. Keskuspankki-instituutio on varsin nuori kokeilu ihmiskunnan historiassa, mutta se on aiheuttanut sitäkin enemmän ongelmia.
INFLAATIO. Vielä 1900-luvun alussa inflaatio tarkoitti rahan ostovoiman heikkenemistä rahakannan paisuttamisen seurauksena. Kuvitellaanpa, että rahanväärentäjä painaa tyhjästä uutta rahaa saman verran kuin talousalueen valuuttaa on kierrossa ja lentää helikopterilla pudottamassa setelit kaupunkien ylle. Väärentäjä on tuplannut rahakannan. Ihmiset keräävät innoissaan seteleitä ja ryntäävätä kuluttamaan niitä hintojen ollessa vielä entisellä tasollaan. Ihmisten nimellinen ostovoima on tuplaantunut. Tuotanto ja ihmisten todellinen elintaso eivät ole kuitenkaan nousseet. Taloustiede opettaa, että kysynnän kasvaessa ja tuotannon pysyessä samana hinnat nousevat. Tässä tapauksessa hintatason tulisi kaksinkertaistua, koska ihmisillä on kaksi kertaa enemmän rahaa.
Harvemmin mekaaniset talousteoriat kuitenkaan ottavat huomioon sitä, että hinnat eivät nouse välittömästi eivätkä tasaisesti. Toisin sanoen rahakannan paisuttaminen hyödyttää toisia epätasa-arvoisesti muiden kärsiessä. Hyötyjiä ovat ne, jotka ovat saaneet uutta rahaa käyttöönsä ensimmäisenä. He pääsevät hyödyntämään alhaisia hintoja, jotka eivät ole vielä ehtineet nousta. Vastaavasti häviäjiä ovat ne, jotka pääsevät osalliseksi uudesta rahasta myöhemmin. He joutuvat maksamaan jonkin aikaa korkeampia hintoja ilman lisäystä omassa ostovoimassa. Inflaatio on tulonsiirto kuten rahan väärentäminenkin. Sen takia rahan väärentäminen on yksityishenkilöiltä kiellettyä. Ainoa oikeus tähän on keskuspankeilla, ja historia on näyttänyt, ettei tätä mahdollisuutta jätetä käyttämättä. Nykyään inflaatio mielletään yleiseksi kuluttajahintojen nousuksi, jonka selittäviä tekijöitä voivat olla rahakannan paisumisen lisäksi muutokset tuotannossa verotuksen, innovaatioiden ja kuluttajien mieltymysten takia.
ENEMMÄN SUHDANNEVAIHTELUITA. Rahakannan paisuttamisen merkitystä suhdannevaihteluille ei ole vielä tunnustettu tarpeeksi talouspolitiikassa. Kun keskuspankki laskee liikkeelle rahaa, rahan tarjonta kasvaa. Koska korko määräytyy rahan kysynnän ja tarjonnan mukaan, rahan tarjonnan lisäyksellä on korkoa madaltava vaikutus. Säätelemättömillä vapailla rahoitusmarkkinoilla rahan tarjonnan lisääntyminen olisi seurausta todellisesta ylijäämästä, säästämisestä. Rahan väärentämiseen rinnastettava rahakannan paisuttaminen ei ole säästämistä. Silti sillä on sama näennäinen vaikutus korkotasoon. Kun korkotaso laskee, yhä useammista investoinneista tulee yrityksille kannattavia. Tämän seurauksena yritykset aloittavat uusia projekteja.
Investointeja vaativat projektit ovat usein kauaskantoisia ja pitkäaikaisia hankkeita. Ne tähtäävät erikoistuneen tuotantopääoman tuottamiseen ja tuotannon laajentamiseen. Tuotantoaan laajentavat yrittäjät maksavat lisää työntekijöille, joiden lisääntynyt ostovoima nostaa kulutushyödykkeiden hintoja. Koska korkotaso on laskenut vain näennäisesti, hankkeisiin ei todellisuudessa ole käytettävissä kaikkea sitä ylijäämää, jota korkotaso edellyttäisi. Säästöt ovat todellisuudessa jääneet pienemmiksi. Projektit jäävät kesken tai ne saatetaan loppuun suunniteltua kalliimmalla hinnalla, sillä ylijäämän niukkuus konkretisoituu ja nostaa hintoja. Rahakannan laajentaminen välittää markkinoilla virhesignaaleita, joista seuraa voimavarojen vääränlaista kohdistamista, virheinvestointeja. Voimavarat olisi voitu kohdentaa hyödyllisemminkin.
Hintojen nousu on luonnollinen vastaus niukkuuteen. Se sisältää informaatiota ja kannustimen yrittäjille kohdistaa resurssejaan tuotantoon, jonka palkkiot ovat suuret. Tämän jälkeen lisääntynyt tarjonta madaltaa kuluttajahintoja, mikäli markkinoiden ja hintojen annetaan toimia vapaasti.
KESKUSPANKIN PIILOVERO. Inflaatio ei ole kuluttajan eikä usein tuottajankaan intressien mukaista. Kenen etujen mukaista se sitten on? Keskuspankin toimet rahakannan paisuttamiseksi ja inflaation lisäämiseksi ovat verotusta. Kaikki rahaa omistavat ihmiset menettävät ostovoimaansa niille, jotka pääsevät käyttämään ensimmäisenä uutta rahaa. Verotus on valtioiden etujen mukaista, sillä se on keino rahoittaa menoja. Sen sijaan, että valtio konkreettisesti nostaisi veroastetta tai ottaisi lainaa, se voi painattaa keskuspankilla uutta rahaa ja käyttää sitä menojensa maksamiseen. Tämä oli suosittua Euroopan valtioille ennen yhteistä keskuspankkia.
Inflaatio aiheuttaa epätasapainoa valuuttojen vaihtosuhteisiin heikentämällä valuutan ulkoista arvoa suhteessa muihin. Tämä ei ole toivottavaa ulkomaankaupan kannalta. Ensinnäkin jos valtiolla on velkaa, sen määrä kasvaa ulkomaisten valuuttojen vahvistuessa suhteessa omaan valuuttaan. Lisäksi ulkomaisista tuontihyödykkeistä tulee kalliimpia, ja vientituotteista taas ulos päin edullisempia ja näin kysytympiä. Vientiyritykset saattavat useinkin hyötyä inflaation aiheuttamasta valuuttakurssin madaltumisesta. Hyödyt ovat kuitenkin kokonaisuuden kannalta minimaalisia suhteessa haittoihin. Globaalin talouden aikana vakaa valuuttakurssi ja valuutan suhteellinen vahvuus ovat olleet ihanteellisia tavoitteita. Harvalla taloudella on ollut varaa rahoittaa menojaan laajentamalla jatkuvasti valuuttakantaansa ja pidättäytyä näin ulkomaisista tuontihyödykkeistä.
Tasapaino olisi teoriassa mahdollista säilyttää, jos maat laajentaisivat valuuttakantojaan samaan tahtiin. Kaikilla valtioilla ei kuitenkaan ole tarvetta eikä halua lisätä menojaan ja laajentaa rahakantaansa samassa määrin kuin toisilla. Maat eivät ole symmetrisiä toistensa kopioita, eikä talous ole kaksinapaista. Historiassa eteläiset Euroopan maat tunnettiin halusta rahoittaa menojaan rahakannan laajentamisella, kun taas esimerkiksi Saksa tuli tunnetuksi vahvasta valuutastaan ja hillitymmästä rahapolitiikastaan. Siitä huolimatta Saksa sai häirikön maineen, ja siihen kohdistettiin poliittista painetta.
KOHTI EUROA. Koordinoitu, keskusjohtoinen inflaatio koettiin eurooppalaiseksi projektiksi, ja siihen liitettiin paljon toiveita. Vuonna 1979 perustettiin Euroopan valuuttajärjestelmä korvaamaan aikaisemman Euroopan vaihtokurssien järjestelmän. Yhteistyömaiden kuten Ranskan, Saksan, Italian, Belgian, Alankomaiden ja Irlannin kesken yritettiin luoda vakaa valuutta-alue ottamalla käyttöön rahoitustuki- ja väliintulomekanismeja. Vaihtokurssien muutokset pyrittiin painamaan pienen marginaalin sisälle. Valuutta ei perustunut kultakantaan, vaan puhtaasti paperiin.
Keskuspankit olivat itsenäisiä, eikä Euroopalla vielä ollut yhteistä keskuspankkia eikä yhteistä valuuttaa. Järjestelmä ajautui kriisiin 90-luvun alussa. Yhä enemmän ja enemmän tiivistyneen eurooppalaisen yhteistyöjärjestelmän tarkoituksena ei ollut ensisijaisesti puolustaa yksilöiden omistusoikeutta ja rahan koskemattomuutta, vaan valtioiden rahoitustarpeita. Tästä seurasi, ettei enää ollut tietä takaisin. Ainut jäljellä oleva vaihtoehto oli yksi yhteinen valuutta, yksi yhteinen keskuspankki ja yksi yhteinen rahapolitiikka. Euro otettiin käyttöön tilivaluuttana 1.1.1999 yhdessätoista maassa, ja käteisenä 1.1.2002. Tällä hetkellä euro on käytössä 17 maassa.
YHTEISMAAN ONGELMA. Talous- ja yhteiskuntatieteissä yhteismaan ongelma tarkoittaa tilannetta, jossa vapaus ja vastuu eivät kohdistu samalle toimijalle johtaen tehottomaan lopputulokseen. Yksittäisellä toimijalla on mahdollisuus päästä käsiksi yhteisiin resursseihin kulujen jakaantuessa tasan kaikkien kesken. Tämä johtaa ylikulutukseen, koska yksittäisen toimijan on lyhytjänteisesti mahdollista sekä kannattavaa kuluttaa enemmän kuin mistä hän joutuu maksamaan.
Tunnettu esimerkki yhteismaan ongelmasta on liikakalastus. Kenelläkään yksittäisellä toimijalla ei ole yksinoikeutta mereen ja sen kaloihin. Ilman minkäänlaisia kalastajien välisiä kiintiösopimuksia vaarana olisi liikakalastus. Kalastajan on itsenäisenä toimijana kannattavaa haalia mahdollisimman suurta saalista, mutta jos kaikki tekisivät näin, kalakanta voisi romahtaa, eikä kenenkään olisi mahdollista enää saada suuria saaliita. Ongelmaan on lukuisia erilaisia ratkaisuja niin yksityisesti kuin julkisestikin. Täydellistä ratkaisua ongelmaan ei ole, sillä joskus yksittäinen osapuoli saattaa nähdä petoksen ja säännöistä joustamisen kannattavana vaihtoehtona.
Yhteismaan ongelma ei koske pelkästään valtameriä. Myös Euroopan yhteinen valuuttajärjestelmä on nähtävissä yhteismaan ongelmana. Siinä, missä yksittäinen kansallisvaltio joutui kantamaan vastuun valuuttakantansa laajentamisesta, saman valuutan alueella vaikutukset ylittää kansallisvaltioiden rajoja. Yksittäisen maan on mahdollista rahoittaa menojaan velalla, eli esimerkiksi myymällä lainapapereitaan uutta rahaa vastaan. Keskuspankki voi luoda tätä uutta rahaa painokoneilla, millä on valuuttakantaa laajentava vaikutus. Siinä, missä tämä olisi kansallisten valuuttojen aikana heikentänyt yksittäisen maan kansalaisten ostovoimaa suhteessa muiden maiden kansalaisiin, se heikentää ennen pitkää kaikkien euroa omistavien ostovoimaa.
Huonomman tuottavuuden omaavien maiden ei tarvitse panostaa tehokkuuteen ja osaamiseen, mikäli muiden hillitympää talouspolitiikkaa harjoittavien maiden ansaitsema elintaso on jaettavissa salakavalasti rahajärjestelmän kautta julkisia menojaan lisääville valtioille ja heidän kansalaisilleen. Tällainen on verrattavissa vapaamatkustajan ongelmaan.
Siinä, missä rajoittavista sopimuksista vapaan kalastajan on kannattavaa kalastaa mahdollisimman paljon, yksittäisen eurovaltion on kannattavampaa velkaantua euron tultua yleiseen käyttöön euroalueella. Veronmaksajan kannalta valtion velkaantuminen on aina ongelmallista ja eräänlainen yhteismaan ongelma jo itsessään. Nykyinen velaksi kuluttaminen saa usein niiden tuen, joiden maksettavaksi heidän etunsa eivät ehdi koitua. Valtion, poliitikkojen ja eturyhmien intressit saattavat mennä ristiin veronmaksajien kanssa.
Myös EU-tasolla tähän on yritetty varautua säännöillä. EU on pyrkinyt valikoimaan tarkoin kriteerein, mitkä valtiot pääsevät osalliseksi valuuttaliittoa. Valtioille on asetettu vaatimuksia julkisen velkaantumisen kokonaismäärästä ja sen lisäysnopeudesta. Euroopan keskuspankki on myös pidättäytynyt suorista valtioiden velkakirjojen ostoista. EU:n periaatteisiin kuuluu myös pidättäytyminen yksittäisten valtioiden tukemiselta vaikeuksien tullen. Viime vuodet ovat osoittaneet, että kyseiset periaatteet on joko rikottu suoraan tai kiertämällä.
Vaatimusten rikkomisesta on paperilla määrätty sanktioita, joita ei kuitenkaan ole toteutettu käytännössä tosi paikan tullen. Varotoimet on käytännössä hylätty, ja järjestelmä on altistettu sen pahimmille epäkohdille pahentaen aikaisemmin ilmenneitä ongelmia. Vaatimukset ja periaatteet rikottiin räikeimmin, kun itse EKP päätti ostaa jopa kyseenalaisten luottoluokittajienkin mielestä epäluotettavan Kreikan lainoja. Kaiken tämän teorian jälkeen ei enää ole ihme, että valtio toisensa jälkeen löytää itsensä velkakriisistä. Kyse ei ole sattumasta, vaan jäljitettävissä olevasta tapahtumaketjusta.
LOPPUTULOS. Eurojärjestelmä on kohdannut historiansa aikana jatkuvasti itsensä aiheuttamia ongelmia. Näitä on yritetty ratkaista kerta toisensa jälkeen keskitetymmällä päätöksenteolla, keskussuunnittelulla ja mm. rahakannan laajentamisen muodossa rahajärjestelmän sisäisellä omistusoikeuden rajoittamisella. Tällainen kehityskulku on johtanut aina toistaan vakavampiin ongelmiin. Tämä kaikki ei ole sattumaa, vaan luonnollista seurausta valitusta utopiasta, jota ei ole ajateltu loppuun asti. Nykyinen Euroopan unionin kehitys ei suoraan kumpua Neuvostoliiton kaltaisesta sosialismin ihannoinnista, vaan epäanalyyttisestä ja periaatteettomasta suhtautumiseta länsimaista klassista liberalismia kohtaan. Poliittiset päätöksentekijät eivät enää tunnusta yksilönvapauden, omistusoikeuden ja hajautuneen päätöksenteon tärkeyttä siitäkin huolimatta, että monet näistä kutsuvat vielä itseään liberaaleiksi. Nämä runsaslukuiset oikeistolaiset "liberaalit" ja "konservatiivit" eivät enää tunnista poliittisten päätösten kuten valuuttakannan laajentamisen olevan heidän arvojensa vastaista.
Eurooppalainen järjestelmä on sisäisesti horjuva, eikä sitä voida pelastaa enää pelkällä hienosäädöllä. Monet ovat ehdottaneet järjestelmän pelastamiseksi kurinalaisempaa otetta ja tiukempaa vaatimusten valvontaa sekä suunniteltua finanssipolitiikkaa. On sopivaa kysyä, mikä olisi se ratkaiseva tekijä, joka saisi päättäjät aidosti toteuttamaan sanktioita velvoitteiden rikkomisesta. Mikä muuttaisi tähänastisten sääntöjen roolin suosituksista ja toiveista aidoiksi säännöiksi, jos edes aidot säännöt eivät tehoa? Sinisilmäisyyteen ei enää ole varaa.
EU:n olisi valittava uusi ja selkeä ideologinen visio sekä käännyttävä takaisin länsimaisille juurilleen. Nykyinen eurooppalainen oikeisto on vieraantunut liikaa klassisesta liberalismista kollektivismin suuntaan. Euroopan yhteisön ihanteiden, rauhan ja vapaan kaupan toteutuminen ei vaadi yhteistä keskuspankkia, yhteistä valuuttaa, keskussuunnittelua tai muutakaan yksilöiden tai valtioiden alistamista. Se ei edellytä valtiojohtoisuutta, vaan päin vastoin. Sota ja eristäytyminen ovat ainoastaan kollektivististen ja keskusjohtoisten valtioiden intressien mukaisia. Sellainen tie johtaa myös köyhtymiseen. Sen sijaan automaattinen työnjako sekä väkivallasta pidättäytyminen ovat liberaalin individualismin perusominaisuuksia. Miksi emme rakentaisi Eurooppaa aidosti näiden periaatteiden pohjalta?
