Eturyhmäpolitikointi ja klassinen liberalismi
Posted by: Mikko Laakso 12 years, 2 months ago
Väkivaltamonopoliin perustuvien demokraattisten hallintoelimien toimintaa, oikeastaan läpi niiden kirjoitetun historian, ovat leimanneet eturyhmäpolitikointi, korruptio, gallup-suosion laskelmointi ja muut julkisen valinnan teorian tutkimuksen piiriin lukeutuvat suhmuroinnit. Teorian ajatuksena on perehtyä ilmiöön, miten pieni joukko ihmisiä (kuten lobbarit) kykenevät vaikuttamaan ihmismassan demokraattisesti valitsemien parlamentaarikkojen päätöksiin, omien sidosryhmiensä etua maksimoiden, ja täten hakemaan ajetulle edullensa demokraattisen prosessin avulla legitimitoitua asemaa.
Teorian hengessä usein esitetty liberaalien ajattelijoiden analyysi eturyhmäpolitikoinnista on kutakuinkin seuraavanlainen:
"Ajatellaanpa tilanne, jossa jonkin alan yritys, vaikkapa metallinjalostusyritys sanoo tarvitsevansa tuotantotukea, koska talousnäkymät näyttävät alalla huonolta. Kenties ilman tukea yritys joutuu irtisanomaan henkilöstöään rankasti. Oletetaan, että yritys toimii Suomessa.
Yritys on laskenut tarvitsevansa 50 miljoonaa lisärahoitusta pysyäkseen kannattavana. Tämä tarkoittaa sitä, että yrityksen tulisi ajaa läpi tukiehdotus, joka verottaisi jokaista suomalaista "vaivaisen" kymmenen lisäeuron verran, jonka tuloksena sille kilahtaisi 50 miljoonaa euroa tilillensä."
Julkisen valinnan teoria kertoo tässä vaiheessa, että politiikkaa seuraamaton keskivertokansalainen ei jaksa huolestua kymmenen euron häviämisessä veromenoissaan - hän tuskin edes huomaa, että tällainen tukiohjelma on runnottu läpi. Sen sijaan esimerkin metallialan yritykselle koituva voitto tästä junttauksesta on huikeat 50 miljoonaa euroa. Näin ollen sen kannattaa panostaa - jopa useita miljoonia - yritystukensa lobbaamiseen. Kyse on yrityksen näkökulmasta rationaalisesta tuotto-odotuksen optimoinnista.
Julkisen valinnan teoriaa voidaan soveltaa myös muunlaisiin tilanteisiin:
Poliittiset puolueet voivat analysoida äänestäjien demografista/sidosrymään perustuvaa rakennetta ja tulla tulokseen, että jonkin äänestäjäryhmän (vaikkapa koiranomistajat) tarpeita ja etuja (uusi julkinen koirapuisto) ei kuunnella ja valvota tarpeeksi. Tämän tiedostaessaan puolue voi irtautua hieman (usein) johdonmukaisesta ideologiastaan "pragmaattisista syistä". (Puolue vastustaa julkisia rakennushankkeita, mutta hyväksyy koirapuistohankkeen kerätäkseen poliittisia irtopisteitä.) Täten gallup-suosiota voidaan optimoida aatteen ja johdonmukaisuuden kustannuksella. Eturyhmä voi toki olla myös itse aloitteellinen ja tehdä tarpeensa kuulluksi."
Selvästikin esimerkkien tilanteet ovat nurinkurisia. Muun muassa liike-elämän ja äänekkäimpien kansalaisjärjestöjen vaikutusvaltaisimmilla hahmoilla on suhteettoman paljon valtaa parlamentaarisiin elimiin. Kun puolueet nöyristelevät eturyhmiä kohtuuttomasti johdonmukaisuutensa ja kokonaisedun ajamisen kustannuksella, voidaan todeta, ettei demokraattinen prosessi tuota juuri ikinä kokonaisetua ajavaa poliittista linjaa. Pragmaattisista syistä kannattaa myydä lupauksia huomattavimmille eturyhmille.
Oma tekijänsä on tietysti myös poliittisten puolueiden vaatimusten ainainen kakofonia, josta hallituspuolueiden tulisi muodostaa kompromissiohjelma. Demokratia järjestelmänä omaa täten monia pulmallisia ongelmia.
Klassinen liberalismi
Puhdas klassinen liberalismi poliittisena ideologiana tekee eturyhmäideologiaan poikkeuksen. Se määrittelee itsensä vapaan kanssakäymisen ideologiaksi, jossa poliittiset ja henkilökohtaiset mielipiteet ovat tiukasti erotettu toisistansa. Esimerkiksi urheiluseuratoimintaa harjoittava yksilö liberaalissa yhteiskunnassa ei perusta toimintaansa sille, että yhteiskunnan tulee tukea hänen henkilökohtaisesti hyväksi katsomaansa asiaa verovaroin. (Jolloin toimintaa pakotetaan tukemaan myös veronmaksajia, jotka eivät muuten sitä haluaisi välttämättä tukea.)
Omien arvojen junttaamisen sijaan tällaisessa yhteiskunnassa kyseistä toimintaa harjoittavat juurikin ne jotka katsovat sen mielekkääksi ja haluavat siihen osallistua. Sama koskee kaikkia muita erikoistuneita arvoja kuten vaikkapa ympäristön suojelua, taideharrastusta, yhteiskunnallisen valveutuneisuuden lisäämistä... jne.
Ajatuksen punainen lanka on se, että ihmisten henkilökohtaisia mieltymyksiä ja ajatuksia toteutetaan tyrkyttämättä niitä muille ihmisille valtion demokraattisten elimien ja väkivaltamonopolin avulla. Sen sijaan vapaus (ja tästä seuraava väkivallattomuus) katsotaan edellytykseksi tällaisen toimintaympäristön luomiseksi, jossa yksilöt voivat harjoittaa juurikin niitä henkilökohtaisia arvoja ja mieltymyksiä.
Äärimmäisen hyvän esimerkin yhteiskuntamallista tarjoaa se, että tällaiseen vapaaseen yhteiskuntaan on mahdollista perustaa jopa kommunismiin perustuva yhteisö - miksei kaupunkikin - mikäli kaikki mukana olevat tahot suostuvat tähän vapaaehtoisesti. Sen sijaan yhteiskunnassa, jossa vallitsee kommunismi (erikoistunut arvo) ei ole mahdollista elää muulla tavalla.
Näin ollen, teoriassa ainakin, ainoa kaikkia klassista liberalismia poliittisena ideologiana kannattavia henkilöitä yhdistävä tekijä on vapauden asettaminen yhteiskunnan järjestäytymisen keskeisimmäksi, absoluuttiseksi arvoksi. Kaikki muut näkemykset ovat henkilökohtaisia eli subjektiivisia arvoja. Keskeistä on, että omia arvoja ei pakoteta muille valtion uhalla (esimerkiksi väkivallan uhalla), sillä tämä on ristiriidassa juurikin sen keskeisimmän arvon eli vapauden kanssa. Tämän turvatakseen liberaali yhteiskunta tarvitsee järkkymättömän perustuslain, johon on kirjattu nämä arvot.
