Alkoholistien yhteiset viinat — eli eurojärjestelmä ja yhteismaan ongelma

Posted by: Kari Koskinen 6 years, 2 months ago

(0 comments)

Kriisi

Soppa kiehuu euroalueella. Useat euromaat ovat taloudellisessa ahdingossa. Joissakin tapauksissa, erityisesti Kreikassa ja Portugalissa, valtiot ovat eläneet yli varojensa. Toisaalla, erityisesti Irlannissa mutta hyvin luultavasti pian myös Espanjassa, yksityiset toimijat ovat velkaantuneet liikaa ja aiheuttaneet asuntokuplia, joiden puhkeamisen jälkeen valtiot ovat tulleet hätiin pelastaakseen pankkejaan konkursseilta. Tilanteeseen ei kuitenkaan olla päädytty niinkään sattumalta tai yksittäisen suhdannevaihtelun seurauksena, vaan ongelmat liittyvät olennaisilta osin eurojärjestelmän rakenteeseen.

Fiat-raha

Nykyisin olennaisesti kaikki käytössä oleva raha on ns. fiat-rahaa. Fiat-rahan tärkein ominaisuus on se, että sitä ei olla sidottu mihinkään hyödykkeeseen (esimerkiksi kultaan tai hopeaan), vaan keskuspankki voi luoda sitä tyhjästä hyväksi katsomansa määrän. Rahan arvo fiat-järjestelmässä perustuu yksinomaan luottamukseen ja lainsäädäntöön: me hyväksymme esimerkiksi euron vaihdon välineenä, koska uskomme muidenkin sen myöhemmin hyväksyvän, ja koska tarvitsemme sitä esimerkiksi verojen maksamiseen (veroja voi maksaa ainoastaan virallisella rahalla, meidän tapauksessamme euroilla).

On tietenkin ilmeistä, että “painokoneen” omistajalla, siis valtioilla ja heidän edustamillaan poliitikoilla ja virkamiehillä, on kiinnostusta painaa rahaa hyväksi katsottujen hankkeiden rahoittamiseksi. Miksi kiusata ihmisiä veronkorotuksilla tai etujen leikkaamisella, kun valtion menot voi näppärästi hoitaa painamalla lisää rahaa? Jokainen akuankkansa lukenut tai esimerkiksi Saksan tai Zimbabwen hyperinfaatioon tutustunut tietää, että tilanne on mahdoton, ja tarvitaan mekanismeja estämään se, ettei rahaa paineta liikaa. Tämä mekanismi on “riippumaton” keskuspankki. Riippumaton on tässä lainausmerkeissä, koska on varsin ilmeistä, että talouselämän ja poliitikkojen toimilla on varsin vahva vaikutusvalta keskuspankin toimintaan. Yhtä kaikki, keskuspankki luo rahaa ainoastaan toisille pankeille vakuuksia, eli lainapapereita vastaan.

Käytännön tasolla raha syntyy siis pankkijärjestelmän “läpi”.  Raha on velkaa: sitä syntyy pankissa “tyhjästä”, kun yksityiset ihmiset, yritykset tai valtiot myyvät lainapapereita (eli ottavat velkaa) pankeille, jotka saavat keskuspankilta rahaa niitä vastaan. Mekanismi periaatteessa estää ylivelkaantumisen, koska pankit eivät osta lainapapereita kuin tahoilta, joiden he uskovat maksavan velkansa takaisin. Yksityisen ihmisen kohdalla tämä realisoituu sillä tavoin, että asuntolainaa ei myönnetä. Valtion tapauksessa ylivelkaantuminen nostaa lainan korkoja; on suhteellisen harvinaista, että valtio ajautuu tilaan, jossa sille ei enää myönnetä lainaa millään korolla.

On myös muita mekanismeja, jotka tasapainottavat rahan (ja velan) määrää. Jos me tarkastelemme yksittäistä valtiota, sanotaan nyt vaikka Ruotsia, jolla on käytössään oma raha, niin insentiivit talouskuriin ovat varsin ilmeisiä. Ruotsi saa kaikki “tulonsa” (verot) kruunuina, mutta esimerkiksi ulkomaiset velat on pääosin sidottu muihin valuuttoihin. Jos Ruotsin keskuspankki syytää lisää kruunuja markkinoille (esimerkiksi alhaisella korolla), tai Ruotsin valtio lainaa holtittomasti rahaa, niin kruunun arvo suhteessa muihin valuuttoihin laskee. Tämä tarkoittaa sitä, että Ruotsin valtion lainataakka kasvaa, ja ruotsalaisten ostovoima laskee, koska tuontitavarat kallistuvat. Kyse on eräänlaisesta piiloverosta. Sivuhuomautuksena tulee toki mainita, että joskus kruunun arvon lasku on ruotsalaisille myös eduksi, koska se tietenkin tukee vientiteollisuutta. Järkevän keskuspankkipolitiikan käsittely on kuitenkin kokonaan oma alueensa, eikä sitä ole tarkoituksenmukaista tässä pidemmin käsitellä.

Miten tämä nyt sitten liittyy euron rakenteellisiin ongelmiin? Euroa käyttää tällä hetkellä 17 valtiota. Valuuttaa hallinnoi Euroopan keskuspankki (EKP), joka luo pankeille rahaa velkakirjoja vastaan. Pääosin euroa koskevat samat lainalaisuudet ja mekanismit kuin Ruotsin kruunuakin, mutta sillä on muutama olennainen ero:  1) euroalue on paljon heterogeenisempi alue kuin Ruotsi, mikä tekee “oikean” keskuspankkipolitiikan noudattamisen hankalaksi, mutta erityisesti 2) euroalueen valtioilla on suvereeni päätäntävalta omien budjettiensa suhteen ja lisäksi insentiivi toimia holtittomasti.

Yhteismaan ongelma

Yhteismaan ongelmaksi  kutsutaan tilannetta, jossa yksittäinen toimija pystyy keräämään itselleen etua samalla, kun haitat siirtyvät toisten kannettavaksi. Esimerkiksi voidaan ottaa vaikkapa yhteisomistuksessa oleva maa-alue tai järvi.

Mietitään yhteisomistuksessa olevaa järveä. Järvestä on mahdollista saada kalaa, ja jokaisen yksittäisen kalastajan kannattaa oman etunsa vuoksi kalastaa niin paljon kuin vain mahdollista (jokaisen kalan voi myydä voitolla). Koska kaikki kalastajat pyrkivät maksimoimaan oman hyötynsä, järvi ennen pitkää kalastetaan tyhjäksi. Tämän seurauksena kaikki kärsivät.

Yhteismaan ongelmaan voidaan keksiä erilaisia ratkaisuja, kuten esimerkiksi järven antaminen yksityisomistukseen. Järven omistaja tietenkään ei kalasta (tai anna kalastaa) järveä tyhjäksi, koska silloin hänen omaisuutensa arvo romahtaa. Sen sijaan järven omistaja pyrkii kalastamaan järvestä täsmälleen niin paljon, että kalakanta ei kärsi. Toinen vaihtoehto on säännöstellä kalastusta esimerkiksi kalastuskiintiöin tai yhteisin sopimuksin.

Euro yhteismaana

Euro on yhteismaa. Aiemmin kuvasin, kuinka Ruotsin kruunun arvon aleneminen on suoraan pois ruotsalaisten ostovoimasta ja kuinka se nostaa Ruotsin valtion lainanhoitokustannuksia.  Järvianalogiassa Ruotsi omistaa sen järven. Jos Ruotsin keskuspankki painaa lisää kruunuja (ylikalastaa), kruunun arvo alenee (kalakanta romahtaa). Ruotsin valtiolla ja keskuspankilla on pyrkimys ja motivaatio pitää kruunun kurssi vakaana (pitää kalakanta terveellä pohjalla).

Eurossa asia ei ole näin. Jos yksittäinen euromaa, sanotaan nyt vaikka Suomi, tai sen kansalaiset velkaantuvat (eli painavat lisää rahaa, kuten aiemmin kuvasin), euron arvo laskee. Tämä tietenkin heikentää suomalaisten ostovoimaa, mutta se heikentää myös kaikkien muiden euromaiden kansalaisten ostovoimaa. Suomi ja suomalaiset hyötyvät, koska he voivat ostaa euroillaan hyödykkeitä ja palveluja muualta ennen kuin euron arvo on laskenut. Sen sijaan kustannukset, eli euron arvon heikkeneminen, jakautuu tasan kaikille euromaille. Yksittäisen euromaan siis kannattaa painaa euroja (eli velkaantua) mahdollisimman paljon. Ja täsmälleen näin on käynyt: euromaat (Kreikka, Portugali), tai niiden kansalaiset (Irlanti ja Espanja) ovat ottaneet holtittomia määriä velkaa, ja nauttineet hurjasta talouskasvusta muiden maiden kustannuksella.

Tokihan tämä ongelma oli tiedossa jo silloin, kun euro perustettiin. Tästä syystä luotiin useita mekanismeja, joiden olisi tullut estää “ylikalastaminen”. Keskeisimmät mekanismit olivat: 1) tiukat kriteerit euroon pääsemiseksi (velkaantuminen, inflaatiotaso, jne.) 2) sanktiot niille euromaille, jotka eivät noudata riittävää budjettikuria 3) päätös, että EKP ei osta valtioiden lainapapereita suoraan, vaan riskit sälytetään pankeille ja 4) periaate, että muiden euromaiden valkoja ei taata tai makseta. Valitettavasti poliitikot, EKP ja kansalliset keskuspankit ovat viitanneet kintaalla moisille valtaansa rajoittaville turhakkeille.

Ensimmäisenä saivat mennä tiukat pääsykriteerit. Erityisesti Ranska halusi oman etunsa vuoksi huithapelit PIGS-maat (Portugal, Italy, Greece, Spain) kerhoon mukaan, vaikka ne eivät täyttäneetkään eurokriteerejä — tosin ei niitä täyttänyt moni muukaan. Tällä tavoin saatiin mukaan Ranskalle tärkeät kauppakumppanit, mutta erityisesti pystyttiin heikentämään Saksan vaikutusvaltaa rahaliitossa (ja Euroopassa). Saksalaisilla, toisin kuin useimmilla muilla Euroopan mailla, on sitäpaitsi ollut ikävä tapa noudattaa tiukkaa rahapolitiikkaa.

Kun Euro-Titanicin kylkeen oli näin jo alussa puhkottu reikiä, päätettiin seuraavaksi heittää pumput yli laidan luopumalla budjettikurivaatimuksista. Kreikan väärennetyt talousindikaattorit ovat tietenkin oma lukunsa, mutta eipä sitä budjettikuria täyttänyt juuri kukaan muukaan. Sanktioita ei käytännössä asetettu missään vaiheessa.

Seuraavaksi emämunausten sarjaan päätti liittyä EKP siirtymällä jo melko suoraviivaiseen rahan painamiseen ostamalla suoraan Kreikan velkakirjoja huolimatta siitä, tai ehkä juuri sen vuoksi, että Kreikka on jopa läpimätien luottoluokittajien  mielestä roskalainaluokassa. Tätä eivät tainneet pahimmatkaan euroskeptikot odottaa.

Markkinat ovat olleet pitkään sitä mieltä, että neljäskään lukko ei pidä. Esimerkiksi Kreikalle lainattiin rahaa huomattavan alhaisella korolla, vaikka velkojen takaisinmaksukykyä olisi jopa väärennettyjenkin tilikirjojen mukaan voinut pitää vähintäänkin epävarmana. Markkinat näyttivät olleen oikeassa: kriisimaiden velat siirretään lukuisin velkajärjestelyin veronmaksajien maksettavaksi.

Kuten yllä olevasta huomataan, Euron rakenteellisia vikoja ei olla saatu poistettua, eikä niiden vaikutuksia oikeastaan edes rajoitettua. Päin vastoin, poliittisilla päätöksillä ja EKP:n toiminnalla rakenteellisia ongelmia on vain pahennettu.

Mitä nyt eteen?

Ennustaminen on hankalaa, ja erityisen hankalaa on tulevaisuuden ennustaminen. Tätä kirjoitettaessa on lähes varmaa, että kaikki kriisimaat eivät tule selviytymään lainoistaan, vaan päädymme näiden maiden osalta jonkinlaiseen velkajärjestelyyn. Tästä ei vielä seuraa euroalueen hajoaminen — yksittäisen kriisimaan eroaminen eurosta on hyvin hankalaa erityisesti siksi, että pankkijärjestelmä varsin suurella todennäköisyydellä kaatuu moiseen toimenpiteeseen —, mutta sekin vaihtoehto epäilemättä tulee houkuttelevammaksi tilanteessa, jossa ao. maan pankkijärjestelmä on jo kaatunut.

Euroalueen mahdollisesti hajotessa yllä oleva spekulaatio järjestelmän keskeisistä ongelmista on tietenkin turhaa. Kuitenkin, jos euro jatkaa olemassaoloaan, on syytä huomata, että ellei tässä kuvattua yhteismaan ongelmaa ratkaista, kylvämme vain siemeniä uusille katastrofeille.