1990-luvun suuri lama Suomessa

Posted by: Oskar Lindman 5 years, 3 months ago

(0 comments)

Elämää 1990-luvun suuren laman aikaan. Yhteiskunnallisesti kiinnostunut nuori pötköttää sohvalla katsoen Mirja Pyykön keskusteluohjelmia viikosta toiseen syvää angstia kokien. Pyykön ohjelmat olivat suosittuja keskusteluohjelmia, mutta sosiaaliporno terminä ampuu sisältöpuolelta täysin ohi. Penättiin vaihtoehtoa, vaihtoehtoa, mutta sellaista ei esitetty, esitettiin vain sosiaalidemokratiaa. Tämä johti toimittajan mielestä vaihtoehdottomuuteen, mikä on vieläkin aika hassu juttu, kun sitä ajattelee. Siinä pötkötellessä tuumin, että tässä maailmassa on jotain aivan väärin, mutta kukaan ei oikean analyysin puutteessa osaa sitä korjata.

Suomalaisessa liberaalissa kirjoittelussa ei ole käyty läpi lähihistoriamme tärkeitä tapahtumia. 1990-luvun alun raju lama on kuitenkin lähes sukupolvikokemuksen asemassa meille sen eläneille Suomen nuorille. Muilla on ollut sisällissotaa, talvisotaa, sotaa yhteiskunnallista taantumusta vastaan, mutta meille nuorille pullamössöille elintason romahtaminen riittää suureksi kriisiksi. Nykyinen moderni maailma on niin monitahoinen, että sitä varten tarvitsee omat selviytymiskeinonsa.

Laman taustasyyt ovat selvät. Rahoitusmarkkinoiden vapauttaminen johti lyhyen buumin jälkeen talouden lamaan, joka hakee jyrkkyydeltään ja syvyydeltään vertaistaan maailmanhistoriassa. Rahoitusmarkkinoita ei voi vapauttaa ilman syvää lamaa tuotantorakenteen korjaantuessa markkinavoimien määräämään tilaan. Se on saavutettu hyvä, josta on maksettava kova hinta. Myös idänkauppa romahti, kun pakkotyöllä tuotettu tavara ei enää kulkenutkaan rajan yli halvoin ehdoin. Tällä ei kovin paljon ole tekemistä kapitalistisen järjestelmän kanssa, mutta suojattu tuotantorakenne Suomessa heilahti kumoon, eikä tavaraa joka kelpasi Neuvostoliittoon voinut myydä länsimarkkinoilla. Ehkä orjatalouden tuotteiden alihinnoittelusta ja raakojen tuotanto-olojen taloudellisesta hyödyntämisestä pitäisi olla valmius maksamaan jokin kertaluontoinen korvaus?

Rahamarkkinat romahtivat dramaattisesti. Vahvan markan politiikka epäonnistui ja valuuttakeinottelijat tekivät lähes varmoja voittoja kylmästi romauttamalla kansallisia valuuttoja devalvaatioon. Tämä kansallisten valuuttojen historia on hyvä pitää mielessä pohdittaessa valuuttaunioneja ja nykyistä suhtautumista euroon. Sinänsä suuri reagointinopeus vakauttaa pidemmällä tähtäimellä valuuttakursseja tehokkaammin kuin tekisi vaikka sen sitominen kultareserveihin, käyttämällä varsinaista metallirahaa tai valuuttakurssien sitomisen indeksiin tiettyjen vaikka ulkomaakauppaa käyvien ehdoin. Täysi seteliraha on sekin rahamarkkinoiden innovoinnin tulos eikä mikään varauma poikkeusoloihin.

Oli laman aikaan tiukkaa koulussakin. Opettajamme usein kyynelehti resurssien vähyyttä. Saimme jokainen yhden lyijykynän koko lukuvuoden ajaksi. Jos kulutti enemmän, piti oppiväline kustantaa itse: ”koska kaikesta säästetään” kuului ohjeistus. Siinä juustohöylän käyttämisen huono puoli, silloin ei priorisoida eikä pakoteta tekemään oikeita valintoja resurssienkohdentamisen suhteen. Sen sijaan, että lahjakkuutta ja yritteliäisyyttä palkittaisiin, siitä rankaistiin, mikä on endeemistä tasa-arvoisessa koulutuspolitiikassamme yleisemminkin.

Lamoja tulee ja menee, jossain mitassa, aina jossain. Hirvittävin seuraus niistä on massatyöttömyys. Se on tärkein yksittäinen indikaattori, että taloudessa menee huonosti ja kerroinvaikutuksiltaan, kuten toimeliaisuuden puutteeltaan, on tärkein tunnusmerkki lamasta. Tällöin tuotantorakenteessa tapahtuu mullistuksia, jotka eivät ole enää teorian selitettävissä, toisin kuin finanssikriisit esimerkiksi voivat olla. Toisaalta, 90-luvun lama-aikaan korostettiin hyvänä puolena valitettavan surkeissa oloissa, että muutosvalmius on korkealla ja ollaan valmiita tekemään oikeita kauas tulevaan kantavia päätöksiä, joilla lamasta voidaan selvitä.

Ajan lehdistöä seuratessa oli päätetty panna loppu hyvinvointivaltion suitsuttamiselle. Ajan henki oli, että valtiosta ei ole kaikkeen ja tästä lähtien on jokaisen pärjättävä enemmän tai vähemmän omillaan. Tämä hienostuneemmassa muodossa on kapitalismin ja individualismin ajatuksellinen ydin. Tämä muutos luki jokaisessa tekstinkappaleessa, usein vain implisiittisesti, joka käsitteli valtion ja yhteiskunnan suhdetta. Silloin korostettiin kansalaisyhteiskunnan käsitettä. Nähtiin, että hyvinvointivaltio on saavuttanut suurimman mahdollisen kokonsa, eikä se tästä eteenpäin voi enää kasvaa tekemättä Suomesta oikeaa sosialistista valtiota. Kaikkivoivan valtion ideologiasta oli irtisanouduttava ja hyvinvointivaltio-projekti oli alasajettava.

1990-luvun alun poliittinen myllerrys synnytti pohjoismaihinkin omistusoikeus-fundamentalistisia oikeistopuolueita. Suomessa syntyi nuorsuomalaiset ja Ruotsissa Ny Demokrati (Uusi Demokratia). Kumpikaan ei saavuttanut vakituisen puolueen asemaa, sanomaa ei joko saatu läpi tai se ei yksinkertaisesti riittänyt. Ruotsissa Ny Demokrati leimattiin populistipuolueeksi, koska se ei kumarrellut pitkään sosiaalidemokraattien ehdoilla toteutettua julkisuuspolitiikkaa maassa.

Onnekkaat ruotsalaiset valitsivat laman ohittamiseksi suomalaisia järkevämmän linjan, kutsuttakoon sitä vaikka proto-keynesiläiseksi. Velkaa otettiin surutta ja laskettiin yhtälöön myös talouden suhdanteet. Lama oli tämän seurauksena siellä lyhyempi ja huomattavasti kevyempi katsoen myös reaalitaloudellisia muuttujia. Suomessa velkaelvytettiin vasta Lipposen hallituksen aikaan, kun sosiaalidemokraatit eivät enää jaksaneet fiskaali-konservatiivisella linjalla.

Puhdas ulkopolitiikka oli yksi nimetty tekijä hyvinvointivaltiota rakentaessa. Me patosimme sillä kommunismin vaaraa maassamme. Sisäpolitiikan piti olla parasta ulkopolitiikkaa. Neuvostoliiton romahtaessa sanottiin, että nyt hyvinvointivaltio tulee purkaa, koska se on ulkopoliittisista syistä rakennettu. Ei Suomen kansa kuunnellut, niin kuin ei olisi siinäkään tapauksessa, jos se rakentamisvaiheessa olisi perusteltu vain ulkopolitiikalla. Sinänsä Suomessa vahva sosiaalidemokraattinen liike oli revisionistinen ja saksalaisen Eduard Bernsteinin suuresti vaikuttama. Tärkeää oli liike eikä päämäärä ja ihannevaltioon oli pyrittävä vaiheittaisella reformilla eikä väkivaltaisen vallankumouksen keinoin. Pysyvä vallankumous ja sen vaatimat olot olivat yksi painavimmista perusteista Neuvostoliitossa esiintyvään harvainvaltaan ja valtaapitävien vallankahinointiin.

Diktatuuri tuottaa aina liehittelijänsä. Vanhasuomalainen myöntyväisyyslinja syntyi tsaarin ajan valtapoliittisiin oloihin. Urho Kekkonen johti maatamme rautaisella otteella pitäen aina linjan auki itänaapuriin. Vähemmistöläiset kommunistit (ja moni muukin) pitivät raakaa sisäpoliittista peliä, perustellen ehdotuksensa aina tarkoituksenmukaisuusnäkökohdin idänsuhteiden hoidossa (vanhoja poliittisia puheita kuulee nykyään Yle Puheesta ja niitä löytyy myös Yle-Areenasta).

Vaikka esittelemme yhteiskunnan tärkeimmän jaon kulkevan kapitalismin ja sosialismin välillä, on muitakin jakoja harkittavissa. Suuren laman aikaan valtion toimintaan tuli uusia ohjaavuusinstrumentteja, julkisen vallan toiminnasta piti tehdä tuloksellista. Erilaisia palkitsemisjärjestelmiä otettiin käyttöön ja tehokkuudesta tuli kaiken avainsana. Normiohjaus oli yksi tapa puuttua yksittäiseen päätöksentekijään julkisen vallan sisällä. Tällainen projektisanasto kertoo ajasta paljon. Mutta kapitalismikin muuttui. Suomalainen yrityssektori oli täynnä liian pieniä yksiköitä eli pk-yrityksiä, mikä on liberaali ideaali. Kansainvälistymiseen ei löytynyt resursseja, joilla maksaa kotimaista kulutusmenoa pois. Tässä maailmassa ei ole mikään muu pysyvää kuin muutos ja se oli sitä suomalaisessa yritysmaailmassakin. Itävaltalaisessa yritysteoriassa on paljon nimenomaan muuttuneisiin olosuhteisiin reagoivan palkitsemiseen liittyviä elementtejä.

Pankkisektori oli myös uudelleenjärjestelyjen tiellä. Pankkeja yhdisteltiin ja niiden alkuperäinen liikeidea häivytettiin, pankit kun vielä silloin kilpailivat myös liikekonseptillaan. Alkoi kapitalismin opetteleminen. Tämä tarkoitti konttoriverkoston karsimista ja siirtymistä sähköisiin palveluihin. Neuvostoliitossa jonotettiin aina tuotteiden perässä ja sama siirtyi kapitalismin tehostamisajatteluna Suomeenkin. Konttoriverkoston alasajamista pyrittiin perustelemaan pankkien suuremmilla voittoprosenteilla. Korkeammat prosentit tarkoittaisivat hyvää asiakkaille eli tallettajille. Tehokkuus tarkoitti kasvaneita jonotusaikoja, jokainen olisi tästä lähin velvollinen laskemaan, kuinka monta asiakaspalvelijaa tarvittaisiin, kunhan ei riittävästi. Me teemme ajankulutukseemme liittyviä laskelmia jatkuvasti. Tämän väitettiin olevan kapitalistisen ideologian vaatimaa, joten olemme nyt ideologisesti indoktrinoituja. Kannattaa suhtautua kysyjään skeptisesti, jos joku lupaa palkinnon joskus eikä hetikohta. Pankkien maksamat talletuskorot ajettiin niin alas, että ne olivat lähes olemattomat. Suojatun talouden aikoihin korot olivat korkeammat ja niistä jotain hyötyi myös todellisesti. Taloustieteilijän silmään pistää tällainen kapitalismin lainalaisuus kuten jonotusajat lähinnä naurettavalta, vaikka ne kapitalismin piikkiin laitetaankin, nykyään meidän odotetaan jonottavan hätäkeskukseenkin.

Ollessani Seutulan työsiirtolassa totaalikieltäytyjänä oli sisällä vielä muutama kasinorikollinenkin, tämä siis 2000-luvun vaiheessa. Heille langetetut tuomiot olivat pitkiä, oikeudenkäynnit venyivät ja osaa haetaan vieläkin. Luottokuplalla ratsastaminen ei sinänsä ole rangaistavaa, mutta petos sen sijaan on. Sosialisoitujen riskin lisäksi rankaistiin myös yksittäisiä talouden päätöksentekijöitä, useimmat veropetoksista. Osa laman aikana nurin menneistä yrityksistä tuotti yrittäjälle ikuisen velkaorjuuden, jota ei saanut korjata yrittämällä uudestaan. Heidän velkojaan myytiin eteenpäin polkuhinnoin, ei enää markkinahinnoin vaan enemmän piinaamisen ilosta.

1990-luvun lamasta noustiin mielenkiintoisella tavalla, kuin Suomen omassa New Dealissa. Tietoyhteiskuntaprojekti oli mittava projekti tämän kokoluokan maassa. Kasvatettiin tutkimus –ja tuotekehitysmenoja, koska niillä oli suosiollinen vaikutus tulevaan talouskasvuun. Satsattiin koulutukseen ja otettiin julkisen vallan toimesta mittavia riskejä. Jos tässä olisi epäonnistuttu, olisi varmistuttu Suomen pysyvän tästä lähin kehitysmaana. Ei valtion tukea tule täysin normatiivisesti pitää väistämättä epäonnistuneena, mutta se ei ole erityisen hyvää riskienhallintaa. Tietoyhteiskunta-projekti onnistui ja sitä on kiittäminen Nokian ja koko suomalaisen it-sektorin.

90-luvun dramaattiset lama-ajan taloudelliset toimenpiteet näkyvät Suomen tilanteessa nykyäänkin, vuosikymmeniä myöhemmin. Olemme jo kokeneet syvän laman ja siksi valtiontalous on hyvässä kunnossa, kuten myös muu talous. Tehtäväksemme olemme Euroopan Unionissa ottaneet fiskaalisen konservatismin edistämisen. Meillä on rahkeita sanoa, miten valtiontaloutta tulee hoitaa, eikä löysäileville kreikkalaisille anneta selittelymahdollisuutta. EU-kriittisyydeksi leimattu ajattelu on vain hyvän taloudenpidon peräämistä. Ruotsissa sanotaan, että nykyinen hyvinvointivaltio kuluttaa alun perin yksityisinä pääomina syntyneitä resursseja ja näiden olevan luodun vapaamman talouden kannalla. Mutta milloin vääjäämätön tuho oikein sitten tulee? Kuinka pitkiä talouden syklit tosi asiassa ovat?

Neuvostoliiton romahtaessa kuolivat myös länsimaissa monen ihanteet. Historian loppu, sanottiin. Nykyinen hyvinvointivaltion vastainen ajattelu voi sekin kertoa ihanteista, mutta oikeastaan sukupolvellamme ei ole muuta tehtävää kuin varmistaa sen lopullinen kuoppaus. Hyvinvointivaltion rakentaminen oli ennennäkemätön projekti, jota ei tulla toistamaan hyvään aikaan. Moni sanoo alun alkaneen innostavana ja tunteneensa, että tässä haluaa olla mukana. Alun perin yhteiskunnan vapaassa sektorissa kansalaisyhdistystoimintana tapahtunut aktiviteetti ostettiin kuuliaiseksi julkisen vallan resurssoinnilla. Olemme alasajon sukupolvi, jääkö sukupolvellemme mitään positiivista agendaa, sen aika näyttää.